maanantai 16. huhtikuuta 2018

Lukuviikon kirjavinkit

Marika Oksan hyllyltä -blogista innosti kirjabloggaajia vinkkaamaan kirjoja Lukuviikon kunniaksi. Päätin kerätä yhteen blogihistoriani kaikki vinkit. 

Viime vuoden lukuviikolla vinkkasin lempikirjani. Lista on edelleen sama (paitsi että Sonetit eivät ole enää lukukelpoinen kirja ja vaatisi suurimittaisia korjauksia). Ehkä viime vuoden parhaimmistosta (ennen joulukuuta luetut) nostaisin tälle listalle Wittkopin Nekrofilenin ja Sacher-Masochin Venuksen turkiksissa, jota olen lueskellut ja hipelöinyt vielä tänäkin vuonna. 

Normeja haastavaa lastenkirjallisuutta


Kirjoitin kolmen postauksen verran vinkkejä sellaisista lastenkirjoista, jotka jollakin tavalla kyseenalaistaa normeja. Tästä pääset osiin yksi, kaksi ja kolme

Vuosien parhaat


Olen vuodesta 2014 alkaen vinkannut jokaisessa vuosikoosteessa vuoden parhaan kauno- ja tietokirjan. Kaunokirjat: Jonas Gardell, Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, osa I; Rene Daumal, Mont Analogue ja Gabrielle Wittkop, Nekrofilen. Tietokirjat: Tiia Aarnipuu, Sinivalkoisissa höyhenissä; Taru Höykinpuro (toim.), Kivun kauneus ja Teemu Mäki, osana tohtoritutkintoa julkaistu taidekirja. 

Epäsuosituin kirja


Vuonna 2015 selvitin kirjablogien epäsuosituimpia kirjoja. Kokosin listan yhteen postaukseen ja luin epäsuosituimman kyseenalaisen maininnan saaneen. Sepä päätyikin lempikirjojeni luetteloon. Arkistojen kätköistä löytyi tällainen lausahdus: ''Mikäli tarkoituksenani olisi lukea kirja, jonka aihepiiri kuuluisi epäsuosituimpiin, täytyisi minun lukea teos, jossa yhdistetään seksi, sadomasokismi ja väkivalta - kaikki samassa kirjassa''. Tervetuloa Klassikkojen lumoissa -blogiin, huonojen kirjojen aarreaittaan!

Lukuhaasteissa vinkattua

  • Viime vuoden Suomiko100-haasteeni tarjoaa luettavaa hiljaisesta ja hiljennetystä Suomesta liki 60:n tekstin verran, joista suurin osa on kirja-arvioita eri bloggaajien toimesta.  

  • Kutsuin bloggaajia kulkemaan historian hämäriin Läpi historian -haasteen kanssa vuodeksi 2016. Saimme aikaiseksi hienon listan kirjoja jokaiselta kirjallisuuden tyylikaudelta. 

  • Laitoin aikanaan liikkeelle kiertävän tietokirjahaasteen, joka sittemmin levisi ties minne. Täältä voi käydä lukemassa omat tietokirjavinkkini  ja halutessaan selailla vaikka muidenkin blogien uumeniin. Tietoa sisältäviä nettisivujakin on löydettävissä.  

  • Viime syksyn tietokirjaviikolla olin epäaktiivinen, mutta kaikki kunnia näistä vinkeistä heille, jotka lähtivät vinkkaamaan tietokirjoja innostamiseni jälkeen. 

  • Ensimmäiset lukuhaasteeni Nuorena nukkuneet ja Tuhoon tuomitut jäivät tyngiksi, mutta kyllä niissäkin pari kirjavinkkiä on. 

  • Reader, why did I marry him -blogin kirjoittajan novellihaasteen koontikin on tullut tehtyä. 

  • Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Ihminen sodassa -haasteeseen en lukenut perinteisintä sotakirjallisuutta vaan keskityin ennemminkin kokemuksiin sotatantereiden ulkopuolelta. 

  • Feministisessä lukuhaasteessa, jonka järjesti Sivutiellä-blogi, luin kirjoja, jotka tavalla tai toisella liittyivät (anti)feminismiin.

  • 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi kutsui bloggaajat haastamaan itseään maalaismaisemien parissa. Vinkkejä nämäkin, vaikka en erityisemmin innostunut lukemistani kirjoista. 

  • Yöpöydän kirjat -blogin järjestämässä Pride-viikon lukutempauksessa vinkkasin paljon sekä kirjoja että muuta kulttuuria aihepiirin tiimoilta. Yhteen haasteen postauksista olen koonnut osan blogini queerhenkisestä kirjallisuudesta.


Sitten kun joku innostuu näistä kirjoista, voin vinkata vielä postaukseni Mistä löytäisinkään kirjan. Bloggaus sisältää kootut vinkkini siitä, kuinka voisi saada jonkin marginaalisemman kirjan luettavakseen. 

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Hitusen lukusuunnitelmia ja katsausta tähän hetkeen

Olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa olen varannut paljon teoksia ja kaikki onnistuvat tulemaan suunnilleen samaan aikaan (vielä yksi matkalla). Optimistiset suunnitelmani siitä kuinka nämä teokset tulisivat puolen vuoden sisään ripotellen, ovat olleet selvästi aivan liian optimistisia. 

Tämä postaus sisältää varoittavan katsauksen tulevaisuuden suunnitelmien varalta ja samalla jonkinlaisen suunnitelman, jolla saan pinoni pienemmiksi ja ehkä ymmärtäisin mikä teos todella menee muiden kirjojen edelle.


Vuoden keskeisin tavoitteeni lukemisen kannalta on lukea läpi kaikki tämän vuoden Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaat. Luettuna on jo yksi, pinossa viisi ja yksi matkalla. Tilanne vaikuttaa hyvältä ja aikataulu realistiselta. Lukemisen takarajani on 30.10., jolloin voittajateos julkistetaan. Olisin kerrankin jonkin palkinnon hermolla ja lukenutkin ehdokkaat, sillä tämä on ainoa kirjallisuuspalkinto, joka minua todella kiinnostaa. Kaikki ehdokasteokset ja niiden esittelyt näkee esimerkiksi täältä.


Tämä pino kiinnostaisi, mutta osa teoksista saattaa siltikin palautua lukemattomina kirjastoille. Keskeisimmät ovat Kammalaat Sofusi ja Frihetens Øyeblikk. Højholt-nide sisältää useita runoilijan kokoelmia, ja niistä alun perinkin tarkoituksenani on ollut lukea ainoastaan Praksis 9 ja Gittes monologer. Malinowskia kerääntyi paljon luettuani kokoomateoksen, I avgrunden olisi muutaman vuoden haikailun jälkeen saatavilla pohjoismaisilla kielillä ja minua kiinnostaisi joskus omistaa teemaviikko Pasolinille. 


Näiden kohdalla harjoitan realismia ja palautan kirjastolle (osa on ollut lainassa jo viisi kuukautta). Ehkä vielä joskus luen, sillä kaikki kiinnostaisivat todella paljon. Pino sisältää Teemu Mäen teokset Näkyvä pimeys ja Rääkypönttö, Karl Larsenin De ensomme, Taira Djafarovan toimittaman Olen helmi simpukassa, Stewart Homen Oppi tulee idästä, karjalankielisiä kirjoituksia teoksessa Pruazniekku, karjalazet mustellah, Timo Hännikäisen Kuolevainen ja teoksen Sangens kraft, joka sisältää grönlantilaisia ja saamelaisia myyttejä saameksi, grönlanniksi ja tanskaksi. 

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Eesti keel (Viro-haaste)

Mu ei teadma midagi Eestist. Mu ei teadma kirjanduses, ajalugu... Se oon veidi piinlik. Ma armastan keeled õppima, nii et ma mõtlesin et ma õpin ka mõnevõrra eesti keelt. Nii palju olen õppinud paari nädala jooksul.

Olen reisinud Eestis. See on huvitav turismiobjekt. Kui ma veel sinna reisin, võib see olla kasulik, et ma tean paar sõna eesti keelt.

*****

Tämä postaus on osa Ompun Viro-haastetta. Reilut kaksi viikkoa sitten lupauduin auttamaan haasteen loppuun saattamisessa. Kirjoitin tekstin jo noin viikko sitten, mutta julkaiseminen on hieman jännittänyt, jos teksti onkin aivan täysin virheellinen. 

Aloitin viron opiskelun täysin ilman pohjatietoja. Tuon tekstin kykenin näillä opeilla kirjoittamaan suhteellisen vaivattomasti. Aloitin opiskelun etsimällä frekvenssisanalistan ja opiskelin sata yleisintä sanaa. Sen jälkeen luin viroksi julkaistuja uutisia. Lopulta kirjoitin tekstinpätkäni tarkistaen yhden taivutuksen. Muuten en ole koskenutkaan kielioppikirjaan. 

Täytyy myöntää, että vironkielessä on jotain, joka hämmentävällä tavalla ärsyttää minua. Varsinkin puhuttu kieli, mutta osin myös kirjoitettu, tuo esille saman tunteen. Osin sen takia, ja osin siksi, että kuitenkin opiskelen jo nyt niin montaa eri kieltä, en usko, että minulla on intoa jatkaa opiskelua tämän pidemmälle. Mahdollisesti hyödynnän saamaani taitoa ja lueskelen sanakirjan kanssa lyhyehköjä vironkielisiä tekstejä. 

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Muutamia mietteitä muutamista vuoden aikaisista väitteistä (Työnimi: Rrwrgddferhhjuytrfd)



Tällä hetkellä jokainen havainto maailmasta tuntuu menevän niin syvälle, etten tiedä miten päin olisin. En tiedä pitäisikö minun asettua käsinseisontaan, ihan vain jaloilleni vai kävellä jonnekin. Jokainen pienikin sana tuntuu vavahduttavan maailmaani niin paljon, että on vaikea tarttua mihinkään, saatikka saattaa loppuun asti.

Kuuntelen musiikkia. Håkan Hellströmin Det kommer aldrig va över för mig tuntuu jossakin syvällä. Kuuntelen sitä jälleen monta kertaa peräkkäin. Yritän etsiä jotakin, joka sanoisi minulle vähemmän, jotain sellaista, jonka pystyisin ottamaan vastaan.

En löydä. Kirjapinoni huojuvat omissa korkeuksissaan. Saatan lukea vain luvun tai runoista pari säettä ja sitten jo kohtaan heti tunteen, että olen tullut vastaanottamisen kykyni rajoille. Miten onkaan ihmiset voineet sanoa jotakin näin hienoa. Ja siltikin - miksi kukaan ei voi osata sanoa riittävästi, miksi aina jää sanominen vajaaksi.

Laskin tämän vuoden lukumääräni. Niin monta kirjaa, että jollain tavalla tuntuu väärältä. Tuntuu siltä, että en ole antanut riittävästi aikaa kullekin kirjalle, jos todella olen näin monta ehtinyt lukea. Pysäytän tahtiani ja jälleen olen tilanteessa, jossa luen yhtä kirjaa viikkotolkulla, ja mietin, pitäisikö olla tavallisempi ja lukea vauhdikkaasti. Ei tällaista palailua, hidastelua ja samojen sivujen ja sanojen uudelleen lukua. Lähteä mukaan maailman hektisyyteen, hypätä sinne virran mukaan ajelehtimaan. Mutta kun en osaa enkä pysty. Ehkä minusta ei ole siihen.

Ajattelen liikaa. Näin minusta on sanottu. Teen yksinkertaisestakin asiasta loputtoman monimutkaisen, minulle saatetaan joiltain tahoilta valittaa. Mutta kun en usko yksinkertaisuuteen, en usko siihen, että olisi löydettävissä helppoja vastauksia. Minun pitäisi kai olla kateellinen heille, keille tämä maailma näyttäytyy yksinkertaisena. Niin yksinkertaisena, ettei tarvitse olla jatkuvasti ajattelemassa ja etsimässä. Heille, jotka voivat vain todeta: ''Näin se asia menee''. Jotka eivät saa yhdestä aivan perusasiasta pyöräytettyä sekunneissa monimutkaista ilmiötä.

Etsinköhän sitten väärästä paikasta. Onko kirjat, taide, elokuvat, ylipäätänsä ihmiset oikea paikka etsiä. Toisinaan tuntuu, että olen väärässä paikassa etsintöineni, siltikin uppoan taiteeseen ja ihmisten kanssa keskusteluun. Nautin, kun joku tuntematon tulee nykäisemään hihasta ja keskustelemaan mistä tahansa aina kiinalaisesta hieronnasta vallankumousajatteluun.

Jos etsin oikeasta paikasta, etsin ehkä vääristä teoksista. Ehkä kiinnostukseni ja mieltymykseni ovat virheitä tämän maailman asukkaalle (ottaen huomioon, ettei ole helppoa määritellä, mikä on tämä maailma). Vavahdan joka kerta nähdessäni pätkänkin Pasolinin Salòsta, elokuvasta, josta ei saisi pitää ja jota ei saisi katsoa. Ei, en ole traumatisoitunut. Olen ennemminkin haltioitunut Pasolinin sanojen, kuvien ja pienten yksityiskohtien edessä. On aivan ihmeellistä, kuinka näyttelijät tekevät mitättömän pienillä eleillä hahmojensa kasvoille tuskan ja kärsimyksen, niiden muuttumisen pelon sekaiseen huojennukseen. Eikä vain kasvoille, vaan ihan koko olemukseen.

Ehkä mieltymykseni ovat virheitä, koska en ahdistu ja traumatisoidu nähdessäni elokuvassa tai lukiessani kidutuksesta ja väkivallasta. Ne puhuvat minulle eniten ja löydän niistä jotain hyvin lohdullista. Löydän keinon käsitellä maailman pahuutta ja ihmisyyden outouksia, sillä ihmiset ovat outoja ja maailma hämmentävän paha.

Mutta enkö nyt kuitenkin vain voisi olla ihan normaali ja tavallinen. Löytää ne vastaukset sieltä mistä kunnollisen ihmisen pitäisi. Palaan taas niihin sanoihin, jotka sanoivat, että ajattelen liikaa, ja vastaan niihin ajattelemalla vielä entistä enemmän. Ähäskutti, älkää viekö minulta ajatuksiani.

Mutta on totta, että olen ulkopuolinen (erillinen). En ehkä millään selkeästi mitattavalla tavalla, sillä on muutamia paikkoja, tiloja ja hetkiä, joiden aikana tunnen kuuluvani johonkin. Ihmisiä, joiden kanssa olen minä, niin kokonaisena kuin ikinä pystyn. Ihmisiä ja paikkoja, joille ei tarvitse esittää, ei vetää roolia eikä ylipäätänsä olla mitään muuta kuin minä. Minä en ole aina se, jolle saa olla minä, mutta suurimman osan ajasta olen juuri se, jolle olen todellisin olemassaolevista(?). Mutta hämmentävästi maailmassa on ihmisiä, heidän olemuksiaan ja sanojaan, joiden seurassa minäni muovautuu jonkinlaiseksi, erilaiseksi. Tai ei ehkä erilaiseksi kuin minä yksinäni, mutta eri puolia esille tuovaksi. Se on hienoa.

Maailmassa on tällä hetkellä muutama paikka, tila, hetki ja ihminen, joiden seurassa en ole se erityisen  erillinen (ulkopuolinen). Yleensä olen jossakin yhteiskunnan rajalla, usein haluan paeta entistä kauemmaksi ja minun ja yhteiskunnan, toisten ihmisten, heidän ajatustensa ja tapojensa välissä on lasiseinä, joka on huurteinen. Yritän pyyhkiä huurretta pois, hakata lasia ja epäonnistuessani kadota kauemmaksi omiin ajatuksiini. Omat ajatukseni ovat tuttuja. Mutta nämä tietyt paikat, tilat, hetket ja ihmiset toivottavat minut tervetulleeksi. Heidän kanssaan ei ole olemassa lasiseinää, joka on likainen, ei rajaa, josta tarvitsisi paeta kauemmaksi. Ihmisiä, joiden kanssa nauran, tarvittaessa itken ja turhaudun. Joiden kanssa ajatukset kulkevat hämmentävästi samantyylisiä polkuja, vaikka ehkä päädymmekin erilaisiin vastauksiin (sitten keskustellaan lisää (ja ajatellaan)). Paikkoja ja ihmisiä, joiden näkemisestä tulee käsittämättömän onnelliseksi. Hetkiä, joita arvostaa myös jälkikäteen. Tiloja ja ihmisiä, joiden luokse on aina yhtä ihanaa palata loman / tietyn ajan jälkeen. Ja vaikka toisia tapaan useammin, toisia vain ehkä kuukauden tai puolen vuoden tai vuoden välein, tuntuu, ettei pienintäkään taukoa ole ollut. Todella sellaisiakin voi nähtävästi olla.

Ja kun istuin illalla julkisessa liikenteessä ja näin kun toinen ihminen, minulle tuntematon, katsoi minua ja hymyili ystävällisesti. Toinen ihminen asettui istumaan viereiselle paikalle ja tervehdimme ystävällisesti. Kun joku tulee luokseni ja aloittaa keskustelun siitä kiinalaisesta hieronnasta. Kun löydän kirjan, joka voi vavahduttaa niin paljon, että en tiedä miten päin olisin. Kun tapaan kiinnostavan ihmisen ja rohkenen lopulta mennä juttelemaan ja juttelemmekin sen jälkeenkin. Kun löydän asian joka on ajattelemisen arvoinen, vaikka ei välttämättä tuokaan lopullista vastausta. Silloin voin kirjoittaa ajatuksenvirtapostauksen. Naurahtaa maailmalle, joka sanoo, että ajattelen liikaa, teen vääriä asioita ja olen virheellinen. Olen sitä tai en, ajattelen silti. Ja kun se joku tulee sanomaan, että ajattelen liikaa ja pitäisi joskus olla ajattelematta, ajattelen entistä enemmän, jos se vain on mahdollista.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Sjón - Skugga-Baldur

Skugga- Baldur (2003)
Painos: 2005
Kustantamo: Alfabeta
Sivumäärä: 128
Mistä sain? Kirjastosta lainattu


Sjóns Skugga-Baldur och nordiska mytologi


Sjón har skrivit sin roman, Skugga-Baldur, 2003. Den vann Nordiska rådet litteraturpris 2005. Skugga-Baldur berättar om Abba med Down-syndrom. Hon var missgynnade i hennes samfund men hon hade också en man, Friðrik, som bekymrade om Abba.

I Skugga-Baldur är natur i viktig roll. Natur har bestämt så mycket nordbornas levnadsvillkor att man har tagit den med i mytologier och historier. Naturen präglar fornnordiska mytvärlden. Sjóns naturskildring är jätte utförlig och han använder mycket adjektiver. Väder på Island har troligvis påverkat eftersom i Skugga-Baldur är vinter.

I mytologier är synsätt att Jorden var skapad av en urjätte. Därför tänker man också att människor liknar vid naturen. Det är intressant att också djur är eftertänksam och mänsklig i denna historia. Mellan människa och djur härskar så vackert förhållande fast människa är jägare och vill skjuta Fjällräven.

Enoksen skriver hur de gamla nordborna tänkte att naturfenomenen var uppbyggda krafter som är varandras motsatsen. De ansåg att dessa motsatser var kvinnligt och manligt. Ask och Embla var de första människorna. Gudarna skapade dem av två trädstammar. Bors söner såg två trädstämmarna i vattnet och drog upp dem på land. Ävensom i kristligtradition tänkte man att man och kvinna är motspolar. I Skugga-Baldur är Fjällräven hún (pronomen för kvinna) och jägare är man. Vi kan kanske tänka att jägare och vilddjur är varandras motpoler, såsom i fornnordiska tradition är man och kvinna.

Fjällrävjakt och Abbas historia liknar varandra. Samma sätt som jägare jagar räven, samhälle jagar Abba. Hon älskar att sittä och sjunga i kyrka men präst vill inte se henne och lyssna när hon sjunger fel. Nästan ingen bryr sig inte om när Abba dör.

Jag har förstått att i gamla folksagor är Skugga-Baldur djur vars moder är räven och fader är katten. Hen är således missbilding och lever bara därför att hen har född vild i natur. Skugga-Baldur har kusinen vars fader är räven och moder är tamkatten. Kusinen kan inte leva och hen dör nästan innan hen är född.

Abbas historia exemplifiera den här Skugga-Baldur myt. Abba är såsom Skugga-Baldur själv. Fast hon är 'missbilding' levde hon också många år. På sidan 68 i svenska översättningen Sjón skriver:


’’På Island dödades de vid födseln. Till skillnad från sinnesvaga av andra slag, där det inte märktes förran senare att de inte hade någon föstånd, - -. Det behövdes inga vittnen. Innan de hov upp sitt första gny höll jordemodern för munnen på dem och fick på sätt anden att vända tillbaka till den stora själgryta som all mänsklighet öses upp ur.’’

Skugga-Baldur är missbilding men Baldur är gud av ljus, helig och utan synd. Baldur betyder också dagen och ljus. Den är intressant synvinkel att Sjón vore tänkte också att Abba är syndlös och helig och att alla olika människor är viktig och som ljus i vår världen. Dessutom Fjällräven är fridlyst nuförtiden.

Rashygien var stor sak i Europa. Romanen har det kapitel där Sjón skriver att i London Hospital reports 1866 var vetenskaplig artikel där skrivdes att hur kan man indela sinnesslöa. Det är svårt att tänka att ibland människor trodde att vita värsterländisk kvinnor kan föda barn som är asiatiska. Den asiatisk barn var samma sak som sinnesslöa. Rashygienister täntkte att här är utvecklingstrappa: fisk - ödla - fågel - hund - apa - neger - guling - indian - vit man.

Nordiska mytologier är mytisk och magisk. De gamla nordborna trodde att häxeri är sant och magi spelade stor roll på Island. Abba hade hela sitt liv västfickan som var fullt av träbrickor. Friðrik gör den här pussel och den verkar som att magi gör allt för honom. Sjóns tema är inte häxprocess men den är intressant att tänka hur Skugga-Baldur och häxtprocessen jämsstälda. Enligt Wikipedia var häxprocesserna inte vanliga i Island och alla dem som dömda var män. 

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Ken Kane - Houkutuslintu (IYK)


Racket Babe (1965)
Painos: 1974
Kustantamo: Turun Viikkolehti
Sivumäärä: 165
Mistä sain? Omista hyllyistä


Minut voidaan laskea jonkinlaiseksi korkealaatuisen, yhteiskunnallisesti kantaaottavan pornokirjallisuuden harrastelijaksi. Tämän takia tulin tulokseen, että minun täytyy tutustua myös lajin kioskiversioon. Kun vielä sattumoisin tuli vastaan Kanen teos Houkutuslintu, en voinut ohittaa mahdollisuutta saada se luettavakseni. Houkutuslintua ei saakaan kuin kolmelta yliopistokirjastolta, joista kahdesta vain lukusalikäyttöön. Kyseessä on siis harvinaisuus!

Lyhyt pyrähdykseni kioskikirjallisuuteen osoitti, että tältäkin saralta voi kyllä saada luettavakseen jotain, joka täyttää kriteerini riittävän kiinnostavasta opuksesta, mutta kovin suurta laatua ei näytä olevan soveliasta odottaa. 

Teoksen päähenkilö on Connie, Magnoliassa asuva parikymppinen tädin kanssa elävä orpo. Hän on pienen kylän kummajainen, josta on puhuttu jo iät ja ajat. Connieta kuvataan teoksessa sanoilla torjuttu, yksinäinen, katkera ja kaunis. Tädiltään Connie ei saa rakkautta ja sen vuoksi hän on ajautunut etsimään korvaavaa lämpöä ja välittämistä irtosuhteista ja prostituutiosta. 

Connie tapaa sotilas Derekin ja viettää tämän kanssa aikaa markkinoilla. Tällöin hän rakastuu ensimmäistä kertaa. Kaikki tapahtuu kovin nopeasti ja jo parin päivän jälkeen Derek ja Connie ovat valmiita menemään naimisiin. Derek ei kuitenkaan saavu sovittuna päivänä, joten Connie päätyy jälleen ajautumaan vanhan elämänsä pariin ja rikoksen tielle. Tätikin heittää Connien pois kotoaan. 

Houkutuslinnun tarjoama ajankuva on mielenkiintoinen. Toiveissa on nähdä vilahdus alushameesta tai sukankauluksesta. Jotain varsin perinteiseltä tuntuvia elementtejä löytyy myös. Teoksessa esimerkiksi korostetaan sitä kuinka Connien rinnat ovat kasvaneet jo aikaisemmin kuin muiden, aivan kuin se olisi jonkinlainen merkki paremmuudesta. Kane korostaa myös todellista mieheyttä ja naiseutta, mutta mikä hänen mielestään tämä todellisuus on, jää hieman hämäräksi.

Toisaalta vankilassa Connien harrastaessa lesboseksiä, sitä pidetään outona ja epänormaalina. Kane myös kirjoittaa lukijalle huojentavaksi tarkoitetun lausahduksen, että vankilaolosuhteet saa kaikkea outoa mieleen ja siltikin voi olla ihan ''normaali'': ''Nyt hän saattoi ymmärtää, että normaalit naiset kuten hän antautuivat lesbolaiseen rakasteluun, kun heidät oli suljettu vankilaan.'' Kyseinen lesboseksikohtaus on muutaman rivin mittainen, mutta silti englanninkielisen alkuteoksen kanteen on näyttävästi painettu mainoslauseena ''hän myi rakkautensa . . . naiselle vankilassa''. Heterosuhteeseen päätyminen parantaa tästä hurjasta hairahduksesta ja viimeistään perheen perustaminen voisi hävittää viimeisetkin 'outouden' rippeet ja seksuaalisen aktiivisuuden naisesta. Hohhoijaa. 

Sujuvasta tekstistä on kuitenkin täysin turha haaveilla, vaikka juoni onkin hyvin vetävä. Tönkköä dialogia, lyhyitä lauseita, huonoja sanajärjestyksiä ja muita vastaavia löytyy paljon. Viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa, että takakannen teksti on jostain eri tarinasta kuin Houkutuslinnusta, alkaa kyseenalaistaa kuinka vakavasti teos on tuotu Suomen markkinoille. Tuntuu, että tässä on tuotettu vähällä rahalla huonoa laatua, mutta jota kuitenkin vielä pystyy lukemaan. En tiedä alkukielisestä tasosta, mutta suomennosta olisi kuitenkin voinut terävöittää. Tosin tässä on voinut olla tarkoituksena tavoitella mahdollista alkuteoksen tönkköyttä, en tiedä. Toisaalta tällainen tönkköys vähäisissä määrin on myös sympaattiselta tuntuvaa, onhan kyseessä kioskikirjallisuus. 

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Erlend Loe - Naiv. Super.

Norjakielinen alkuteos (1996)
Sivumäärä: 213
Kustantamo: Cappelen
Mistä sain? Kirjastosta lainattu


Minä olen supernaiivi. Jeg er supernaiv*. Hvis du ikke tror, vet du ikke hvem jeg er. (No, oli asia miten tahansa, voin tunnistaa, ja varmaan kovin moni voi yhtä lailla, itseni supernaiivista päähenkilöstämme, joka tekee kaikkea hupsua ja siinä sivussa lukee elämän suurista kysymyksistä, ajasta ja avaruudesta).
* Älkää luottako kääntäjään. Suomesta norjaan kääntyy kuten pitääkin, mutta norjasta suomeen ei. Kääntäjän (norja-suomi) ensimmäinen ehdokas on ''olen super naitava''. Sitä en tarkoittanut. Kääntäjän kanssa on hauskaa leikkiä. Näillä yksinkertaisilla lauseilla. Joskus joku vastaava lause kääntyy Köyliönjärveksi. Minulla on oudot huvitukset. 

Supernaiivi on 25v. Hänellä on kaksi ystävää. Yksi hyvä ja yksi huono. Hänellä on myös veli. Veli ei ole yhtä sympaattinen tapaus. Supernaiivi ja ystävät ja veli lähettelevät fakseja toisilleen. Niiden välityksellä puhutaan monista aiheista. Supernaiivi harrastaa myös asioiden listaamista. Hän tekee useita pieniä listoja. 

Supernaiivi suorastaan pakottaa minutkin kirjoittamaan naiivisti. Saatan katua tätä jälkikäteen. 

Takakannessa kirjoitetaan: Naiv. Super. er en enkel historie om veldig kompliserte ting. Siis Supernaiivi on yksinkertainen tarina todella monimutkaisista asioista. Haluan kysyä, voiko monimutkaisista asioista puhua yksinkertaisesti. Siis jos haluaa tavoittaa jotakin oleellista. En saanut kirjasta vastausta. Tai ehkä yhden. Jos se siis lasketaan vastaukseksi. Loe tavoittaa jotakin ihmisen pyrkimyksestä yksinkertaisiin vastauksiin silloin kun tämä etsii jotain monimutkaisempaa. Tai no, jos oikein lähden ajattelemaan Naiv. Superin teemoja. Tällöin saan ajatukseni sellaiseen solmuun, että tuntuisi helpommalta hakata bankebrettiä (mikä lie lelun nimi suomeksi) kuin pohtia. 

Naiv. Super. on jotenkin hyvin sympaattinen ja kevyt. Jonkin aikaa sitä lukee mielellään. Loppua kohden kuitenkin alkoi tuntua: tämä tarina on jo nähty. Hieman päädyin harppomaan. Ei ollut sellaista koukkua, joka olisi pakottanut pysähtymään. Pysähtyä täytyy itse. Listamuotoon tehtyjä kohtia on lukuisia. Ne houkuttavat harppomaan vieläkin enemmän. 

Naurua ja hauskuutta ei oikein tuntunut irtoavan. En keksinyt ainoatakaan hauskaa tai jollain tasolla huvittavaa kohtaa. Naiv. Superia kai kuitenkin pidetään Loen läpimurtoteoksena. Siinä on siis pakko olla jotain. Just nyt luen kuitenkin toista norjalaista teosta. Ainakin alun perusteella siinä pohditaan hieman saman tapaisia aihepiirejä kuin tässä. Sen tapa vetoaa minuun enemmän. Jonninmoisella rationaalisella tasolla. Tää höpsöttely on vaikeaa*. 

Loen tarina on rakenteeltaan naiivi. Ei pelkkä sisältö ole sitä. En tunne lukevani ei-naiivia teosta, joka yrittää kovasti olla naiivi. Tietyllä tavalla, naiiviuden vuoksi, teos muodostuu mielessäni lopulta kovin epänaiiviksi. Tämä on hyvä asia.  

* Kuten huomannet, loppua kohden en enää onnistunut hiin hyvin. Yritinpä ainakin.

LinkWithin