torstai 20. huhtikuuta 2017

Lukuviikon lopulla rakkaudesta kirjoihin

Kirjat lienevät yksi niistä harvoista asioista, jotka ovat pysyneet mukana koko elämäni ajan. Alle kouluikäisenä kuvakirjat olivat kovassa käytössä ja myös hieman vaikeammat teokset, joista en ymmärtänyt yhtään mitään. Kirja oikein tai väärin päin - mitä väliä, kunhan kirja on kädessä. Hieman ennen koulun alkua opin lukemaan ja se oli sitten menoa. Narnian maailma tuli tutuksi yhtä lailla kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapset. Kurkkasin Kalevalan alkulehdille ja vietin aikaa kreikkalaisen mytologian parissa.

Olin se pienen, nyt jo lopettaneen, lähikirjaston vakioasiakas. Kirjasto oli kotimatkan varrella ja monesti juoksin sinne heti koulupäivän päätyttyä lainaten vaikuttavan kasan ties mitä kirjoja. Tarkoitukseni oli lukea kaikki kirjaston lastenkirjat läpi, ja aika hyvin siinä onnistuin. Kirjaston työntekijät tulivat niin tutuiksi kuin he saattoivat  tulla ja lopulta minut tunnistettiin jo pelkästä äänestänikin. Kun jokin kovasti odottamani sarjan jatko-osa lopulta ilmestyi lainattavaksi, se varattiin minulle (pidettiin pöydän alla) ilman erillistä pyyntöäni. Sain lukea ne kirjat ennen kuin kukaan muu. Pienen kirjaston ja pienen lukijan etuja. Kirjastolaiset löysivät minulle aina mitä mielenkiintoisinta luettavaa ja tarvittaessa kaivoivat loputtomalle tiedonhalulleni tarvitsemani tiedon, vaikka siinä olisi kulunut pahimmillaan viikko. Pääsin seuraamaan kirjojen päällystämistä ja lopulta yläasteikäisenä sain päivän ajan tutustua kirjaston työhön ja tehdä itsekin jotain. Kyseinen kirjasto ja sen työntekijät ovat merkittävässä osassa lukuintoni kasvattajina.

Rakkaus kirjoihin ja lukemiseen on säilynyt. Elämän vaikeina vuosina olen etsiytynyt kirjojen maailmaan ja pakoillut todellisuutta, iloisina hetkinä kirjat ovat lisänneet iloisuutta. Kirjojen myötä olen kurkistanut sellaisiin elämäntapoihin ja maailmoihin, joihin en mitenkään ehtisi tai pystyisi elämäni aikana matkustaa. Olen voinut matkata hevosen selässä keskiaikaisissa taisteluissa miekkojen kalistessa ja kurkistaa suljettuun uskonnolliseen yhteisöön. Elämäni ja ajatteluni on rikastunut kirja kerrallaan. Kuten myös blogini sivupalkissa totean, luen kirjoja ymmärtääkseni maailmaa. Parhaat kirjat antavat vastauksia, mutta myös lisäävät kysymysten määrää. Odotan innolla minkälaisiin seikkailuihin vielä pääsen kirjojen avulla.

Kirjojen lukemisen myötä olen saanut myös paljon muuta. Kirjablogi, kirjakeskustelut ja lukemista rakastavien yhteisö. Enempi vähempi aktiivinen kirjatapahtumissa käynti ja toki kehittynyt luku- ja kirjoitustaito, sanavaraston laajentuminen ja kielitaidon lisääntyminen. Kirjojen lukeminen ei tunne muun muassa valtioiden rajoja. Olen päässyt tapaamaan monia sellaisia ihmisiä, joita tuskin muuten olisin koskaan tavannut.

Toiset teokset muodostuvat erityisen tärkeiksi, toiset unohtuvat. Jotkin aiheuttavat vain väsyneitä huokauksia. Valitsin lukuviikon kunniaksi hyllyistäni neljä kirjaa, joiden katsominen ja koskeminen tuntuu jotenkin erityisen merkittävältä.

Ensimmäinen lukemani Shakespeare oli Julius Caesar. Se iski kovaa kaikkinensa ja taisin hehkuttaa näytelmää niin paljon, että vanhempani lahjoivat minua jouluna Kirsti Simonsuuren suomentamilla Shakespearen soneteilla. Yleensä en muista mikä lahja on tullut milloinkin, mutta muistan kuin eilisen sen hetken, kun avasin paketin ja sieltä paljastui sonetit. Se joulu meni sitten sonettien parissa ja sitä seuraava vuosi samoin. Lopulta kulutin teoksen rikki, kannet irtosivat ja hapertuivat, sivuja meni ryttyyn. Parhaan kykyni mukaan korjasin sen taas lukukelpoiseksi. Aina silloin tällöin otan kirjan käsiini ja luen sonetin sieltä ja toisen täältä. Jokainen sana ja säe merkitsee todella paljon. Edelleen näiden sonettien myötä suuni loksahtaa auki ja hengitys tihenee silkasta kunnioituksesta. Koko ajan soneteista löytyy uusia merkityksiä, eri elämäntilanteissa ja lisääntyvien kokemusten myötä ne tavoittavat uusia puolia. Sonettiensa säkeissä Shakespeare on tavoittanut jotain merkittävää elämän ymmärtämisessä. Kirjan kansien ja sivujen tuntu käsissä, sen tuoksu - minulle tämä kirja on kokonaisvaltainen elämys. Siihen kiteytyy niin moni hetki elämässäni, niin suru, ahdistus kuin ilo. Se on jakanut kanssani koko elämäni.

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia ja varsinkin sen aloitusosa Rakkaus iski kovaa. Sen myötä löysin kokonaisuudessaan Gardellin tuotannon ja olen tutustunut ihaniin henkilöhahmoihin ja ravisuttaviin ihmiskohtaloihin. Rakkaus valotti toisiaan lämpimästi rakastavien miesten elämää, jotka löysivät onnen ja toivon sieltäkin, missä valo ei aina pilkistänyt. Se näytti yhteisön voiman syrjittyjen ihmisten elämässä ja oman identiteetin jakavien ihmisten merkityksen. Koko trilogia kuvasi sairauden leviämisen ja syrjinnän koko ajan kuitenkin johtavana ajatuksena elämänilo. Niinäkin hetkinä kun rakkaimmat kuolevat ympäriltä ja kituvat sairaalassa, pakataan kuin roskat jätesäkkiin, jostain löytyy pieni pilkistys valosta ja toivosta. Näiden ihmisten rakkaus kestää kuolemankin yli, jostain löytyy aina syy elää. Elämälle tulee aivan uusi ja erilainen merkitys silloin kun kolistelee ensin kuoleman portteja. Se löytää uudet rajat ja arvon. Samalla trilogia osoittaa, että kestävin ja aidoin rakkaus ei aseta ehtoja toiselle ihmiselle - ja rakkaus voi olla niin romanttista kuin ystävysten välistä, mutta myös tuntemattomien ihmisten välillä vallitsevaa yhteisöllisyyttä, joka kumpuaa samoista kokemuksista ja yhtäläisistä tavoitteista.

Gertrude Steinin Idan luin selvitettyäni mikä on kirjablogien epäsuosituin teos. Idan kanssa pääsin todelliseen painiin kertojan kanssa, se riepotteli ties mihin suuntaan ja ilkkui ymmärtämättömyydelleni. Ei päästänyt helpolla eikä lähelle ollut mitään keinoa päästä. Käsitykseni siitä, mitä kirjassa oikein kerrotaan, muuttuu jatkuvasti. En tiedä sitä vieläkään. Tällä hetkellä teos edustaa minulle kertomusta mieleltään murtuneen ihmisen ajatusmaailmasta. Samalla teos näyttäytyy tarinana, joka osoittaa, että ulkopuolelta tarkastellen toista ihmistä ei voi ymmärtää. Idaa tarkastellaan ulkopuolelta eikä hän itse saa mahdollisuutta sanoa mitään. Kuinka muut ihmiset huomaavat toisen, tekevät määreet hänen elämälleen, mutta hän ei lopulta tunne sitä, kuka juuri hän itse on - tai ainakaan saa sanoa sitä. Ida on helppo tuomita, mutta tunteakseen hänet oikeasti, tarvitsisi kuulla myös Idan ääni. Antaa hänelle mahdollisuus saada sanoa.

Markiisi de Saden Justinen luin todella nopeasti. Se veti mukaansa Justinen onnettomaan elämään, jossa kidutetaan ja pahuus voittaa hyveellisyyden. Justine antaa vastauksia raastaviin kysymyksiin ihmisyydestä  ja elämästä, mutta lisää samalla kysymysten määrää loputtomalta tuntuvalla tavalla. Vielä yli vuosi lukemisen jälkeen tuntuu vatsassa asti. Tuntuu niin kovaa, että tekisi mieli seistä päällään, jos sellaista osaisi, kädet tärisevät ja ajatukset puuroutuvat, kun niitä yrittää ilmaista. Kerta toisensa jälkeen palaan tarinan sivuille ja etsin muiden ajatuksia ja tulkintoja tarinasta. Justine edustaa sitä kirjallisuutta, jonka kohdalla kyky sanoa loppuu. Sen merkityksestä haluaisi sanoa, mutta ei pysty. Joskus aikanaan Kirjojen kamarin Katja totesi blogini kommenttikentässä, että joskus sen sanominen, että ei pysty sanomaan mitään, on kaikkein tärkeintä ja kertoo eniten. ''-- tuon inhottavan miehen yököttävän kunnianosoituksen.'' Voi Justine ja Sade minkä teitte. Muita Saden kirjoja en ole lukenut vielä kokonaisuudessaan, mutta ne menevät Shakespearen kanssa samaan kategoriaan. Yksittäinen virkekin tuntuu jotenkin niin hienolta, että voin vain nauttia lukemalla edes sen yhden sivun.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Bruce Feirstein - Tosi mies vie eikä vikise

Real Men Don't Eat Quiche (1982)
Painos: 1983
Kustantamo: Wsoy
Sivumäärä: 96
Mistä sain? Sukulaisilta lainattu


Millainen on tosi mies? Siis TOSI MIES, oikein isoilla kirjaimilla. Se on sellainen, joka kaahaa ylinopeutta turvallisuudestansa välittämättä, on itsekäs oman edun tavoittelija, vähäpuheinen moottoriurheilija, ympäristöntuhoaja, joka tukkeuttaa verisuonensa eikä suostu akkojen hommiin. Sellainen ei näytä tunteitansa, mutta akan paikan näyttää. Tosi mies osaa karskin kielenkäytön ja on valkoinen hetero. Tosi mies katsoo Tuntematonta sotilasta ja ylenkatsoo totaalikieltäytyjiä. On tosi miehiä ja sitten on vikijöitä - ja naisia.

Anteeksi, mutta tämä ei ole hauskaa huumoria. Luin opuksen kyllä läpi, mutta en naurahtanut yhtäkään kertaa. Jos tästä jotakin hyvää pitää sanoa, saihan tämä ajattelemaan. Teoksen antama kuva on niin todellinen siitä, millainen miehen kuva ihmisten mieliin on ihan tiedostamatta iskenyt. Vaikka kaikeksi onneksi nykyään miehen rooliin mahtuu paljon laajempia käsityksiä, tällainen karski, mutta ei millään tavoin mukava, kuva on jossain siellä taustalla, joka saa ajattelemaan, että balettia tanssiva poika on jotenkin nainen (joka tietysti ilmaistaan alentavassa merkityksessä) ja moottoriurheiluun mieltynyt on Poika isolla kirjaimella. Kaikkea hämmentävää ihmiset sitten suostuvat kritiikittä nielemään. Katsoin epäuskoisena Goodreadsissa annettuja tähtiarvosteluja, jotka järjestään olivat positiivisen puolella.

Viime aikoina olen muutenkin pohtinut huumorin rajoja, mistä saa tehdä huumoria ja mille nauraa. Feirsteinin opus meni jo oman rajani yli, sillä en yksinkertaisesti hyväksy vähemmistöryhmistä ja sorretuista tehtyä huumoria, jonka esittää joku muu kuin ryhmään kuuluva itse tai huumoria, joka jotenkin muuten vahvistaa ennestään vallitsevia valtarakennelmia. Tosimieshuumoria ei voi kovin helposti esittää ilman tuota rajan ylitystä. Se, että huumoria saa esittää itsestään ja ylöspäin, pitäisi olla ihan huumorin itsestään selvä pelisääntö. Toisaalta olen pohtinut sitä, onko tässä vastuu ennemmin sillä, joka nauraa, kuin sillä, joka esittää.

Katsoin tänä vuonna Putousta, enkä aina ihan niin innoissani. Oli silläkin ohjelmalla hetkensä, mutta varsinkin siinä vaiheessa katsoin ihmeissäni, kun joku miesnäyttelijöistä tuli lavalle mekossa ja yleisö alkoi nauraa. Siis siinä vaiheessa, kun näyttelijä vasta tuli lavalle eikä ollut vielä edes tehnyt tai sanonut mitään. Syy on yksinkertainen: mies mekossa on jo itsessään naurattava. Jossain siellä taustalla piilee ajatus siitä tosi miehestä ja feminiinisyyden huonommuudesta.  

Suomen huumoripuolella on varmaan aina ollut heikko taso, eikä viime aikaiset ohjelmat tee tähän parannusta. Yleensä ottaen tuntuu, että viihdeohjelmat  perustuvat alentamiselle ja nolaamisen tavoittelulle. Haluatko miljonääriksi -ohjelman juontaja viljelee muka hauskoja sutkautuksia, joiden vuoksi lopetin ohjelman katsomisen lopulta kokonaan. Nettiin leviävissä stand upeissa tehdään ihan avointa pilkkaa esimerkiksi vammaisista ja heistä, joiden puhe ei suju ihan niin kuin ihmisillä keskimäärin. Kaiken huippuja ovat nyt juhlavuoden uusinnat. Ainakin aikaisemmin Heikossa lenkissä väärin vastanneita tölvittiin urakalla, nyt en jaksa edes katsoa. Kun Yle vielä päätti lähettää uudestaan nunnuka-sketsit, en voinut enää suhtautua kovin myötämielisesti. Nämä olisi pitänyt vähintään esittää siinä asemassa, että kyseessä on epäonnistunut pilkka rakenteellista syrjintää kohdanneista ihmisistä. Ja oman lukunsa nolaamiseen tuovat Hottikset ja Treffaa mun vanhemmat.

Mielestäni se, mistä voi tehdä huumoria, kertoo jo suhtautumisesta tiettyä identiteettiä edustaviin ihmisiin. Jos saamelaisista tai homoista voi kertoa vitsejä silloin kun itse on asemaltaan ylempänä, on koko ajan normittamassa käsitystä toisista alempina ja joinain toisina, ei meinä. Se kertoo asenteesta myös silloin, kun kyseiseen ryhmään kuuluvaa ihmistä ei olekaan kuulemassa. Omaa huumoriani on aika moni kuvannut äärimmäisen kuivaksi ja niin mustaksi, että olisi kuin nuotiossa käristetty. Mutta tärkeimpänä pointtina tässä on se, että hyvin synkeän mustaakin huumoria voi esittää ilman, että täytyisi potkia jo potkittuja. Ja ennen kaikkea tärkeintä on se, että yksikään vitsi ei kohdistu henkilöön. Pahimmillaan se satuttaa ja voi olla jollekulle se viimeinen niitti, joka kääntää ajatukset haluun kuolla. Oma rajani henkilöön kohdistuvassa vitsailussa menee siinä, että jos sitä teen, minun täytyy olla aivan täysin varma, että kyseinen ihminen ei siitä loukkaannu ja se tapahtuu kahden kesken. Vaikka minulla on ystävä, jolle voin sanoa ihan mitä tahansa, sen sanominen ei ole enää hyväksyttävää netissä tai silloin kun on muita kuuntelijoita, koska ihmisillä on erilaiset rajat, kaikki eivät tiedä missä menee juuri meidän rajat (ollaanko sovittu, että näin saa tehdä) ja nettikulttuuri on muutenkin jo ihan riittävän tulehtunutta, vaikka ihmiset osaisivatkin asettaa pilkan ystävien väliseksi naljailuksi.

Voin esittää itsestäni ties minkälaista itseironiaa ja antaa ystävienikin tätä minuun kohdistaa. Vaikka tässä tilanteessa minua saa kutsua esimerkiksi suv*kkihu*raksi tai kielioppin*tsiksi, en missään tapauksessa antaisi käyttää noita tai muitakaan vastaavia kenenkään muun toimesta. Itseironia voi olla parhaimmillaan voimauttavaa ja kääntää loukkaavina esitetyt kommentit positiivisemmiksi, viedä niiltä voiman.

Lukumadon huumorin kultaiset säännöt:
  • Huumoria voi esittää itsestään ja ylöspäin.
  • Huumoria ei kohdisteta henkilöön, jos siitä ei ole sopimusta. Tällöinkään ei netissä kovin suuria tölväisyjä.
  • Jos ei ole varma, kannattaa jättää sanomatta. Jos kuitenkin tölväisee jotakin epäasiallista ja loukkaavaa, pyytää anteeksi ja ottaa opikseen.


Missä teillä menee huumorin rajat? Mikä on hyväksyttävää ja mikä taas menee räikeästi yli?

-----------
Suomiko100: Pohdintaa suomalaisesta huumorista ja rajoista

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Dante Alighieri - Jumalainen näytelmä

Divina commedia (1321)
Painos: 2014
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 446
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Olen kerran tai kaksi aikaisemmin jättänyt Jumalaisen näytelmän jo heti helvetin alkupuolilla. Nyt kirja oli nostettu kirjastossa näkyville ja päätin vihdoin yrittää uudelleen - ja voi minkälaiselle matkalle pääsinkään. Helvetin ensimmäiset laulut menivät hieman vitkastellen, mutta lopulta jäin aivan täysin koukkuun ja luin kerralla helvetin kahdeksan viimeistä laulua, kiirastulen ja liki koko paratiisin. Ajattelin aina välillä pitää taukoa lukemisesta, mutta sitten huomasin kiivaasti miettiväni mitä Dantelle seuraavaksi tapahtuu ja kohta olinkin taas kirja kädessäni. Tässä vaiheessa on syytä esittää pahoittelut sille kirjastolle, jolta teoksen lainasin. Puristin kirjaa niin tiukasti, että jossain helvetin ja kiirastulen vaihteen paikkeilla ja paratiisin alkulehdillä on hikeä, jonka kyllä kiltisti putsasin pois. Ei pitäisi mitään näkyvää olla. Voi että, eläydyin varsin vahvasti, näin tiiviisti innostun lukemaan tosi harvoin.

Ennen kuin joku kuvittelee, että onnistuisin kirjoittamaan kattavan analyysin teoksesta ja sen symboleista, myönnän, että yli puolet henkilöistä meni täysin ohi ja symbolit vielä pahemmin. Ilman Wikipedian artikkelia en olisi selvinnyt piireissä.

Helvetti on varsin synkkä paikka. Matkalleen Dante ottaa oppaakseen Vergiliuksen, jonka tehtävänä on opastaa reitti paratiisiin ja suojella matkaajaa. Helvetin piireissä saa tavata toinen toistaan mielenkiintoisempia hahmoja ja rangaistuskeinoja, jotka toki ovat ikuisia, kerran helvetissä aina helvetissä. Dantea pelottaa lähteä matkalle, mutta hän onnistuu keräämään rohkeutensa. Jokaisessa piirissä toistuu sama: kuollut kyselee kukas tämä matkalainen on, joka kehtaa tulla helvettiin elävänä, ja sitten keskustellaan. Opas ei aina ihan tykännyt, että Dante koki myötätuntoa kärsiviä kohtaan. Helvetin lukemisessa oli ongelmana, ettei kieleen ehtinyt heti alkuun tottua. Suomennos on siis vanhahtavaa kieltä, mutta aika vauhdikkaasti muistui mieleen kuinka sellaistakin luetaan. Se, miksi en ihan hirveästi innostunut, johtunee siitä, että helvetistä on puhuttu niin paljon. Tapahtumat tuntuivat tutuilta. Ainoastaan loppua en tiennyt, ja niitä tapahtumia odotin innostuneesti. Hetken jo mietin jättäväni kesken, mutta kiirastuli ja paratiisi, varsinkin paratiisi, iskivät niin kovaa, että ei käynyt keskenjättö enää mielessäkään.
Dorén kuvitus on upeaa. Erityisesti miellyin tähän.


Kiirastulessa inehmoiset (ihmiset) eivät ole enää niin vihaisia matkalaisesta. Sielläkin kyllä jaksetaan ihmetellä mikä oikeus elävällä on tulla kuolleiden maille. Kiirastulessa Danten tapaamat ihmiset pyytävät, että maan pinnalle vietäisiin viestiä sukulaisille, jotta tietäisivät, pelastuksen odottavan tätäkin syntisenä pidettyä ihmistä. Vaikka matkaa onkin jatkettava, myös kiirastulen piireissä on aikaa jutustella kuolleiden kanssa. Jos helvetissä Dante sai kulkea pystyssä, jonkinlaisessa välitilassa ennen kiirastulta vastaan tuli jo joitain sellaisia hahmoja, joiden vuoksi on polvistuttava. Kiirastulessa ei saa katsoa taakseen, ja jännitin kaikkien laulujen läpi, pystyykö Dante pitämään katseensa edessä.

Vergiliusta Dante jaksoi ylistää kovin monta kertaa. Jonkinlainen ylihahmo siitä taisi tulla, aina pulmasta pelastava, vahva johtaja. Aivan loppuun asti Vergilius ei saa tulla, ja kiirastulen viimeiset hetket Dante joutuu matkaamaan yksin, ja hetihän hän on ongelmissa, joista ei ilman apua olisi selvinnyt. Paratiisissa vastassa on seuraava opas, Beatrice.

Paratiisi se vasta ylevä paikka onkin, jopa niin ylevä, että kuvittajalta loppuivat kuvat kesken. Jo heti alkuun Dante sokaistuu vähän väliä ja kieli muuttuu hyvin koukeroiseksi ja vertauskuvalliseksi. Eikä ihme, että sokaistuu. Paratiisiin päässeet loistavat kuin hattivatit ukkosella. Ylevyys kasvaa sitä mukaa mitä lähemmäs paratiisin ydintä päästään ja viimeinen laulu on jo jotain sellaista yläilmoissa liitelyä, että lukijaa huimaa. Silmät sokaistuna Dante hokee, että näkee ja kokee jotain niin ihmeellistä, ettei hän edes sanoin voi sitä kuvata eikä sitä voi käsittää. No, ei voikaan käsittää. Sellaista ihme haahuiluahan koko paratiisi on taivaisine lauleloineen ja Jumalaa kohti kohdistuneine riveineen. Paratiisissa varsinkin Dante kokee itsensä pieneksi ja mitättömäksi. Helvetissä ja kiirastulessa on vahva hierarkia, mutta paratiisissa hierarkian määrä nousee ties kuinka monenteen potenssiin. Jos katolisen kirkon teologia on ollut jo tähän mennessä vaikeasti ymmärrettävää, ei Danten kuvaama paratiisi lisää ymmärrystä, vaan entisestään hukkaa.

Mutta voi voi mitä Dante menikään kirjoittamaan.

''Useesti tapahtuu näät, että taipuu
päin mäntyy mielipide liian nopsa,
ja sitten järjen sitoo itserakkaus.

Ken totta kalastelee taitamatta,
hän rannalle ei tullut turhaan yksin,
vaan vielä pahempana sieltä palaa.

On tuosta esimerkit maailmalle,
Bryson, Parmenides, Melissus, monet
vaeltajat, jotk' eivät tietä tiene.

Näin Arius, Sabelliuskin, jotka
tekivät raamatulle veitsen virkaa
ja turmelivat oikean sen hahmon.''

Vaikka tykkäsinkin Danten aatoksista, ilmeeni olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen, kun näin Parmenideesta sanotun tällä tavoin. En tiedä keitä ovat Bryson ja Melissus, mutta Parmenides on yksi suosikkifilosofeistani. En onnistunut keksimään, miksi Parmenides sai osakseen tällaisen, vaikka muihin filosofeihin suhtauduttiin aika neutraalisti.

Kun viimein sain painettua kirjan kiinni, olo oli aika väsynyt, eikä vähiten eläytymisestäni lukemaani. Ehkä jokin vähemmän elähdyttävä teos voisi tehdä hyvää seuraavaksi.  

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Juha Räikkä ja Helena Siipi (toim.) - Ajattele, filosofoi; ja hitusen kuntavaaleista

Suomenkielinen alkuteos (2015)
Kustantamo: Sanoma Pro
Sivumäärä: 208
Mistä sain? Omista hyllyistä


Ajattele, filosofoi on tiivis johdatus filosofiseen ongelmanasetteluun ja vastaustapoihin. Se koostuu kahdestatoista artikkelista, joista viisi on teoreettisen filosofian ja seitsemän käytännöllisen filosofian alalta.

Teoreettisesta filosofiasta käsitellään moneuden ongelmaa, erisnimien merkitystä, tiedon mahdollisuutta, ongelmallista tahtoa ja zombien olemassaoloa. Nämä artikkelit ovat teoksen kiinnostavimmat. Kuten filosofiassa muutenkin, hyvin yksinkertaiset ja arkiset käsitykset osoitetaan varsin ongelmallisiksi eikä vastauksia onnistuta tarjoamaan.

Myös käytännöllisen filosofian artikkelit ovat mielenkiintoisia. Näissä artikkeleissa pohdittiin pahan ongelmaa, demokratiaa ja viisaiden valtaa, monikulttuurisuutta ja naisten oikeuksia, rangaistusteorioita, moraalitietoa, geneettistä syrjintää ja makuasioista kiistelemistä. Rangaistusteoriat eivät tarjonneet  enää juuri mitään uutta tietoa ja geneettinen syrjintä (bioetiikka) sai melkein nukahtamaan. Ei sillä, että artikkeli sinänsä olisi huono, mutta oma kiinnostukseni lopahti heti kun päädyttiin Huntingtonin tautiin ja sirppisoluanemiaan. Lääketiede ja biologia ei jaksa kiinnostaa.

Teos on varsin ohut, mutta sisältöä on sitten sitäkin enemmän. Artikkeleissa todella riittää sisäistettävää useammaksi tunniksi ja päiväksi, mutta sen lukeminen on todella kivaa. Välillä asia muuttuu sen verran vaikeaksi, että kohdat piti lukea hitaasti useampaan otteeseen. Tällaisia hetkiä tuli varsinkin moneuden ongelman ja erisnimien kohdalla. Pieniä ongelmia lukemisen sujuvuuteen aiheuttivat kirjoitusvirheet ja joistain lauseista taisi puuttua kokonainen sana välistä.

Jo ensimmäisellä pintapuolisella lukemisella yksi virke jäi pyörimään  mieleen. Virke ''Vapauden käsite on praktisesti, mutta ei spekulatiivisesti, adekvaatti'' on ihan omaa luokkaansa. Se on osa lainausta Immanuel Kantin tekstistä. Myös Condorcet'n juryteoreema jäi päähän jo heti alkuunsa. Tätä voi pitää positiivisena mainintana teokselle. Siinä on aineksia, joihin onnistuu tarttumaan heti.

-------
Kuntavaalit

Kuntavaalit ovat käytännössä räjäyttäneet käyttämäni sosiaalisen median palvelut ja ollut yksi ainoista puheenaiheistani viimeisen kahden viikon aikana. Aika vapauttava tunne nyt kun vihdoin ovat ohi. Mielenkiintoista on kuitenkin ollut seurata varsinkin tuloslähetystä ja sen jälkeisiä mietteitä. Vasemmistoliitto ja Vihreät juhlivat, kommunistit ovat  pettyneitä ja anarkistit onnessaan kun vihdoinkin loppuu. Vasemmistokuplautumisen ehkäisemiseksi seuraamani kokoomus taas juhlii ainoana puolueena, joka saavutti Suomen tasolla yli 20 prosentin äänisaaliin. Vasemmisto kuitenkin huomioi sen, että kokoomus oli suurin häviäjä heti perussuomalaisten jälkeen, jos ottaa huomioon äänestysprosentin pudotukset.

Katsoin ilahtuneena perussuomalaisten antijytkyä. Voin uskoa, että perussuomalaisten kannattajia harmittaa. Haluan silti uskoa, että 300 000 äänen menettäminen eduskuntavaalien äänisaaliista kertoo siitä, että ihmiset ovat kyllästyneet rasistisiin lausuntoihin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen julkiseen pahimmillaan hyvin epäasialliseen riepotteluun. Perussuomalaisilta löytyi myös vaalimainonnan pohjanoteeraus, joka sai ajattelemaan ainoastaan sellaisia ajatuksia, jotka eivät sovi julkisesti kirjoitettaviksi. Haluan pitää blogini turvallisena ympäristönä, joten en laita vaalimainosta tähän, mutta jos joku kokee halua sen nähdä, niin täältä löytyy.

Pienpuolueiden menestystä seurailen suurimmalla mielenkiinnolla. Feministinen puolue onnistui saamaan yhden valtuustopaikan, liberaalipuolue 5, piraatit, itsenäisyyspuolue ja SKP 2. KTP ja eläinoikeuspuolue jäivät ilman valtuustopaikkoja. Kaikilla pienpuolueilla valtuustopaikkojen määrä nousi tai pysyi samana, paitsi SKP menetti seitsemän paikkaa. Varsinkin kommunistien kampanjassa näkyi suoranainen pettymys median toimintaan, ja voin kyllä sen hyvin uskoa. Pienpuolueiden näkyvyys on mitätöntä ja sen lisäksi vielä HS jätti SKP:n kokonaan pois pienpuolueita käsittelevästä artikkelistaan ja pormestarin valinnasta uutisoidessa sivuutettiin täysin puolueen pormestariehdokas Yrjö Hakanen. Niin kuin hienosti meni on viestini kaikille suurille medioille. Pienpuolueilla ei ole edes valtion rahoitusta kuten eduskuntapuolueilla, joten käytettävissä olevaa rahaakaan ei ole niin paljoa. Mistä sitä näkyvyyttä ja valtuustopaikkoja sitten hankitaan, haluaisin tietää. Suhteellinen vaalitapakin suosii suuria puolueita.

Kokoomuksen menestys on asia, jota jaksan hämmästellä vaaleista toiseen. Jos joku haluaa sivistää minua, niin toivoisin vastausta siihen, mitä kokoomus tarjoaa keski- tai pienituloisille. Jotain muuta kuin kauniita sanoja? Toisaalta on kuitenkin varsin hauskaa seurata kokoomuksen tekoja, kannanottoja ja retoriikkaa ja sen jälkeen katsoa kuinka sellaiset ihmiset lähtevät rustaamaan vaalilappuun kokoomuksen, joita kokoomuksen politiikka ei hyödytä käytännössä mitenkään.

Kaiken vakavan kampanjoimisen keskellä tuli vastaan huumorilla tehty video siitä kuinka kolapullosta voidaan tehdä vaaraton. Kyseessä ei ole kommunistien mainos. ''VÄV-TV:n erikoistoimittaja Sigfrid von Kähmler esittelee viimeisimmän juridisen tiedon mukaisesti, kuinka väärissä käsissä suurta tuhoa aiheuttavasta kolapullosta voidaan tehdä harmiton polttopullo Raahen-Ylivieskan käräjäoikeuden ohjeilla. '' Osin tätä voi pitää jatkona kirjoitukselleni Suomesta ja inhimillisyydestä. Kyllä huumoripitoisia videoita tuli myös eduskuntapuolueiden ehdokkailta, mutta ne puolueet ovat saaneet näkyvyyttä jo ilman minunkin toimintaani. Pakko kyllä antaa erityistä mainintaa kokoomuksen Panu Mäenpään nettikampanjalle.


Äänestäminen

Aina vaalien aikaan alkaa myös iänikuinen syyllistäminen ja painostaminen äänestämiseen. Olisin kuitenkin iloinen, jos kysymys ''miksi nuoret eivät äänestä'' muutettaisiin muotoon ''miksi nuoret eivät osallistu''. Äänestämisen ei pitäisi olla itseisarvo kuten hienosti tässä Suvi Auvisen kirjoituksessa mainitaan. En pidä lainkaan puheesta, että on äänestäviä ja sitten loput ovat nukkuvia. Monet nukkuvat ovat poliittisesti paljon aktiivisempia kuin äänestyskopissa kävijät. Ei saa valittaa, jos ei äänestä, mutta ei saa valittaa myöskään, jos äänestää, koska kansa on kuitenkin puhunut. Yhtäläistä on valitusoikeuden puuttuminen. Koko kampanjoinnista jää epämiellyttävä sivumaku siitä, että ihmiset halutaan rustaamaan yksi numero äänestyslipukkeeseen, mutta vaikuttamisen jäävän siihen. Huvittavaa on myös kuinka alhaisesta äänestysinnosta puhuvat vain he, jotka ovat edustajia tai sitten muuten vain innokkaita äänestäjiä. Jos halutaan vastaus siihen miksi nuoret tai kuka tahansa muu ei äänestä, voitaisiinko kysyä heiltä itseltään. Tulokset voisivat olla mielenkiintoiset, koska kuitenkin järjestötoiminta vetää ihmisiä puoleensa, vegaanien määrä lisääntyy ja muutenkin arkipäivän teoilla tehdään vaikuttamista.

Tulosilta

Katsoin tulosillan melkein kokonaan ja muutamia niin upeita lausahduksia sieltä löytyi, että kirjoittelin niitä ylös. Tai siis niiden idean, en koko lausahdusta kirjaimellisesti. Tiedän kyllä, että argumentaatio ei koostu vain yhdestä lausahduksesta, mutta joskus löytyy sellaisia helmiä, että ne pitää kirjata ylös. Hämmentävästi hallituspuolueiden ja opposition käsitys hallituspolitiikasta eroaa.

Nämä lausahdukset toistuivat kerta toisensa jälkeen:
  • Kampanjoidessa monet sanoivat, että en ole ennen äänestänyt puoluetta X, mutta nyt tuntuu siltä, että voisin äänestää. (KD, VIHR)
  • Nousujohteinen kampanja.
  • Takana mahtava vaalipäivä.
  • Vielä emme sano mitään.
  • Joukko / joukkue / porukka
  • Mites nyt kun olette pääministeripuolue... (Keskustaa haastatellut toimittaja)
Perussuomalaiset:
  • En tiedä mitä tarkoitetaan. (Sampo Terho kysymykseen perussuomalaisten yrityksistä heikentää ruotsinkielen asemaa)
  • Suomen paras toripuolue. Nukkuvia ei vain saatu liikkeelle. (Arja Juvonen)
  • Turpaan tuli, henki jäi. Eihän tosta mitään positiivista voi sanoa. Mutta siis kuitenkin... Minä kannan vastuun tästä tuloksesta. - - Silloin kun tulee tappio niin se on tappio, eikä siinä ole mitään seliteltävää. Silti tappiossa on positiivisen siemen. [selittelyä] -- Mut isänmaan etu vaatii sen, että me ei vapaaehtoisesti päästetä punavihreitä sotkemaan Suomen asioita [yleisö hurraa]. (Timo Soini)
Hallituspuolueet tai hallituspuolueista sanottua:
  • Vasemmisto ja oikeisto on nuorille äänestäjille täyttä hepreaa. (Jan Vapaavuori)
  • Sdp sai historiansa huonoimman tuloksen tilanteessa, jossa tehdään ikäviä päätöksiä. -> Kannatus pitäisi olla korkealla. Kertoo siitä, että kansa ymmärtää, että pitää tehdä realistisia päätöksiä ja siksi kokoomus. (Antti Häkkänen)
  • Keskusta on saanut Suomi-laivaa kääntymään [tehnyt kaiken hyvin], mutta tuon tuloksen edessä pitää olla nöyrä. (Katri Kulmuni)
  • Hallituspuolueiden kannatus laskee, koska ovat tehneet huonoa politiikkaa (Antti Rinne, Ville Niinistö)

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Blogini on täyttänyt tarkoituksensa

Tänään piti kirjoittaa kuntavaaleista. Ehkä kirjoitan myöhemmin tai sitten en. Tällä hetkellä minulla ei ole sanoja.

Siinä vaiheessa kun maailmassa on yksikin ihminen, joka on saanut blogistani voimaa ja oikeutusta elämälleen, blogini on täyttänyt tarkoituksensa. En tarvitse tämän kirjoittamisesta mitään enempää.

Se päivä on nyt. Ensimmäistä kertaa. Tieto lämmittää mieltäni kovin paljon, tietäminen on jotakin hämmentävää. Jos teitä on siellä useampiakin, en tiedä. En tiedä juuri nyt mistään mitään. Minun jorinoillani näin paljon merkitystä, voi ihme sentään. Ihanaa.

Blogini kirjoittaminen jatkuu, nyt entistä motivoituneempana. Palaan niin pian kuin jotain järkevääkin saan kirjoitettua. Todennäköisesti se hetki koittaa pian. Kiinnostavia kirjoja odottaa arvostelua, paljon ajatuksia jaettavaksi.

Tässä on sinulle tai teille hatarasti tuhertamani ruusu.  





torstai 6. huhtikuuta 2017

Suomi, inhimillisyys ja ajatusmöykky

Marjatta kirjoitti tänään hienon kirjoituksen Suomi kovenee, mietteitä viimeaikaisten tapahtumien tiimoilta.  Marjatan blogista muutaman muun ohella on tullut minulle tärkeitä yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun areenoita, kiitos. Kiitos myös erityisesti Ompulle ja Sirrille.

Olen viime aikoina yrittänyt mennä positiivisen kautta, kehua ihmisiä ja saada kaikkeen mukaan ripauksen positiivisuutta. Aina se ei onnistu enkä haluakaan sen onnistuvan, mutta silti. Aloitetaan siis positiivisella. Pari viime viikkoa olen lukenut  aamusta iltaan politiikkaa, seurannut poliittista keskustelua, opiskellut argumentaation teoriaa ja kuunnellut kantaaottavaa ja poliittista musiikkia, toki muutakin. Käynyt ystävieni kanssa parhaimmillaan tuntien mittaisia poliittisia keskusteluja. Juuri nämä hetket tuntuvat sellaisilta, joita rakastan. Olen ollut iloinen, halunnut elämäni olevankin tällaista. Poliittista, keskustelevaa, omannäköistä.  

Kommentoin Marjatan kirjoitusta ja aloitin kommenttini otteella yhdestä viime aikaisesta keskustelusta: ''Juuri vastikään totesin muutamalle hyvälle ystävälleni, että ei tässä enää mitään maailmantuskaa ehditä potemaan, kun suomituskassakin on ihan riittävästi potemista. Sanoin myös, että maailmantuska tulee mukaan sitä kautta, että Suomi on globaali toimija. Pieniä merkkejä hyvään, mutta jatkuvasti tulee harppauksia taaksepäin.'' Tämä tiivistänee viime aikaisia mietteitäni.

Marjatta nosti kirjoituksessaan myös esiin rasismin normalisoitumisen. Ylivieskassahan oli juuri aikuisia ihmisiä heittämässä polttopulloja turvapaikanhakijoiden asuntolaan, mutta tuomio jätettiin antamatta, koska ihminen tai rakennus ei vahingoittunut. Olen tämän tapauksen seurauksena kehitellyt  teoreettisen tilanteen, jossa mietin mitä kävisi, jos menisin heittämään polttopullon Eduskuntataloon juuri kun täysistuntoon menevät edustajat astelevat portaita ylöspäin tai itsenäisyyspäivänä heittäisin polttopullon Linnaa kohti. Jäisikö minulta tuomio saamatta tai saisinko lievemmän tuomion, jos perustelisin, että tarkoituksenani ei ollut vahingoittaa ketään tai mitään, vain säikäyttää. Uskaltaisin epäillä. Entä jos selittäisin, että polttopullo ihan vain vahingossa lensi juuri näitä valtiovallan ilmentymiä kohti. Tai, että en minä polttopulloa edes tiennyt kantavani mukanani, tai että siitä voisi olla vaaraa.

Olen miettinyt ennenkin erilaista suhtautumista äärivasemmistoa ja -oikeistoa kohtaan (nyt en kyseenalaista sitä, millä perusteilla saa ääriliitteen eteensä, vaikka sekin on mielenkiintoinen aihe). Osin tämä varmasti selittyy poliisien puoluesidonnaisuuksilla, joista löytyy helposti tietoa netistä. Vaikka kuinka poliisien työsäännöissä kielletään puolueellisuus, on ihan kylmä fakta, että täysin puolueeton ei pysty olemaan. Ei poliisi eikä kukaan muukaan. Minulle naurettaisiin varmasti päin naamaa, jos väittäisin, että olisin objektiivinen ihminen. Voin siihen pyrkiä, mutta ei sellainen koskaan vain onnistuisi.

Palataan hetkeksi viime itsenäisyyspäivään ja Helsinki ilman natseja -mielenosoitukseen. Tästä on tullut yksi suosikkiesimerkeistäni. Kyseessähän oli anarkistiseksi leimattu mielenosoitus, jossa oli kuitenkin paljon muitakin kuin anarkisteja mukana. Mielenosoitus sujui rauhallisesti ilman järjestyshäiriöitä ja ilkivaltaa, näin sanottiin myös poliisin tiedotteissa. Silti kun aiheesta uutisoitiin, kommenttikentät täyttyivät kommenteista, joissa taivasteltiin kuinka anarkistit ovat taas mellakoineet ja rikkoneet ikkunoita. Oletukset jylläävät eikä edes faktoja viitsitä tarkistaa, edes siitä yläpuolella olevasta artikkelista. Haluaisin nähdä sen päivän kun 3000 anarkistia kokoontuisi yhteen osoittamaan mieltään ja tapahtumasta selvittäisiin ilman minkäänlaista yhteenottoa. Viime päivinä lukemieni pamflettien perusteella kaikilla anarkisteilla ei edes ole pyrkimystä ehkäistä yhteenottoja, vaan jotkut pitävät niitä toivottavina. Tässä tulee kuitenkin muistaa, että anarkistejakin on hyvin erilaisia.

Seuraan huolestuneena kuinka edes perustavanlaatuisin ymmärrys politiikasta rapistuu juuri nyt kun ymmärtäminen olisi ehdottoman tärkeää. Ihmiset eivät välttämättä ymmärrä enää eroa väkivallan ja kansalaistottelemattomuuden välillä. Kansalaistottelemattomuuteen kuuluu keskeisesti kolme periaatetta:

(1) Väkivallattomuus
(2) Laittomuus
(3) Julkisuus

Sosiaalisen median suurella voimalla saatiin vastikään aikaiseksi muutamia mielenosoituksia pakkopalautuksia vastaan. Eräs mielenosoitus tapahtui poliisiaseman lähettyvillä Helsingissä, josta someen välittyi kuvamateriaalia. Siellä seisoi ihminen, joka väkivallattomasti vastusti poliisiauton liikkeelle lähtemistä. Malliesimerkki kansalaistottelemattomuudesta kyseessä siis. Tämä leimattiin kuitenkin väkivaltaiseksi toiminnaksi, todennäköisesti omien motiivien edistämisen vuoksi.

Samalla hämärtyy käsitys siitä mikä on mielenosoitus. Helsinkiin tuli Kiinan presidentti neuvottelemaan ainakin pandojen tulosta Ähtärin eläinpuistoon. Vastustan jo pelkästään pandojen Suomeen tuomista, mutta tilanteessa oli mielenkiintoisia seikkoja. Tiibetin lippua kantanut tulkittiin mielenosoittajaksi ja määrättiin siirtymään kauas presidentin ajoreitistä. Kiinan lippujen kantajat saivat pysyä Esplanadilla, jossa ei muutenkaan saisi pitää mielenosoitusta. Olen yrittänyt miettiä, miksi Kiinan lippujen kantajia ei tulkittu mielenosoittajiksi. En ole keksinyt vastausta. Somekohu oli kuitenkin valmis.

Mielenosoituksia järjestetään nyt jatkuvasti vähän joka puolella. Ihmisillä on selkeästi huoli maailman tilanteesta. Tässä maailmantilassa kuitenkin haluaisi, että asioihin perehdyttäisiin eikä vain edettäisi mututuntumalla ja väärät lausunnot korjattaisiin. Miksi toinen aate normalisoituu, miksi toisen aatteen kannattajia kohdellaan niin eri tavalla, miksi sama teko eri motiivilla on merkittävästi erilainen. Päässä vain pyörii kysymyksiä ilman vastauksia.

Pelin aloituskuva
Ylen sivuilla on peli, jossa ollaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita ihmisiä ja voidaan kokeilla miten sen jälkeen tehtävät valinnat vaikuttavat elämään. Siirrynkö osoitettuun maahan vai jäänkö paperittomaksi Suomeen? Vastauksen perusteella peli jatkuu.  Peli on hurja. Minä kokeilin eri vaihtoehtoja ja niiden vaikutuksia. En voinut olla miettimättä, että tässä minä klikkailen omassa sängyssäni sen kummemmin miettimättä valintaani ja kun pääsin pelin loppuun aloitin vain uudestaan kokeilemalla toista vaihtoehtoa. Turvapaikanhakija, ihminen, ei voi kokeilla uudestaan, huolettomasti vain klikkailla päätöksiään. Hänen valintansa vaikuttaa koko elämään, hän on jatkuvan epävarmuuden alaisena. Minä tiesin, että kun päädyn pelissä Irakiin enkä löydä perhettäni, voin vain sulkea tietokoneen ja jatkaa elämääni.

Inhimillisyys, ihmisarvo. Niitä yritän huhuilla. Sitä kautta olen huomaamattani tehnyt jälleen uuden oman toimintani muutoksen. Yleensä puhun ihmisistä  tyyppeinä tai henkilöinä. Nykyään puhuessani turvapaikanhakijoista ja pakolaisista, puhun tasan tarkkaan vain ihmisistä. Se on paljon inhimillisempi ilmaisu kuin tyyppi. He ansaitsevat ihmisyytensä takaisin, ja sanoissa on voimaa. Pienet teot ovat  merkityksellisiä.

Tuntuu hieman oudolta päättää tätä kirjoitusta positiivisesti, koska itse asiassa ei ole positiivista. Koska kuitenkin viime aikoina olen etsinyt eri ajatuksilleni sopivia kappaleita, annan nämä tähän loppuun saatesanojen kera. Pitäkää huoli itsestänne. Olen huomannut, että se on ainakin melkein yhtä tärkeää kuin muista huolehtiminen. Unelmoiminen paremmasta maailmasta kantaa pitkälle, kun maailma tuntuu vain toivottomalta. Ja ne unelmat muuttuvat pieniksi teoiksi.


Ensin muistutan itseäni ystävien kiittämisen tärkeydestä.

Sen jälkeen muistutan itseäni inhimillisyydestä ja yhteisöllisyydestä. Sanat ovat tässä täyttä kultaa, ainakin jos niitä ei miellä ihan niin vahvasti kommunismin ja vallankumouksen kautta.

Viimeiseksi unelmoin hetken vapaudesta ja sen serkuista ystävyydestä ja oikeudesta.


-------------
Suomiko100: pohdintaa Suomen tilanteesta

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Dokumentti: Ilppo Pohjola - Daddy and the Muscle Academy (suomeksi)

Ilppo Pohjolan dokumentti, 1991, K16

Juuri kun pääsin valittamasta, että Tom of Finlandista tehty taide ei ole enää kohdistettu sille kohderyhmälle, jolle Tom kohdisti taiteensa, Areenaan ilmestyi Ilppo Pohjolan dokumentti 90-luvun alkupuolelta. Olen halunnut jo muutaman vuoden ajan nähdä Daddy and the Muscle Academy nimellä kulkevan dokumentin, mutta en osannut odottaa sitä, kuinka hyvä se on. Nyt olen aivan liian innoissani, enkä oikein tiedä miten päin pitäisi olla ja mitä kirjoittaa. Näkyvyyttä tämä ainakin ansaitsee osakseen.

Katson vain kuinka ruudulla Touko puhuu itse omasta taiteestaan ja joukko ihmisiä, joihin Tomin taide on vaikuttanut hyvin vahvasti, saavat oman äänensä kuuluville. Tällä kertaa kukaan muu ei sano mitään väliin, tuo omaa ääntään ylemmäksi tai yritä keskeyttää. Kyllä siinä jo herkistyy kun katsoo ihmisiä, jotka kertovat tarinoitaan siitä kuinka valtava merkitys Tomilla on ollut heidän elämälleen ja identiteetilleen, ja ihan kohta Touko on omassa vaatimattomassa persoonassaan, eikä taida lainkaan ymmärtää taiteensa merkitystä.

Erityisesti dokumentti on taiteen ohella ylistys nahkalle. Touko kertoo kuinka hän sai aikanaan vanhemmiltaan lahjaksi ruskeat nahkasaappaat ja nukkui salaa yöllä ne jaloissaan. Kontaktin tarvetta nahkaan kuvaillaan, mutta tyhjentäviä selityksiä ei tietenkään voida antaa. Nahkan merkityksen Toukon ja Tomin miesten elämässä voi vain aistia.

Vaikka olen paljon perehtynytkin Tomin taiteeseen, opin dokumentista paljon uuttakin. Physique Pictorial -lehti oli jo ennestään tuttu, mutta että Tom haki vaikutteita amerikkalaisten bodauslehtien He-Man -tyypeistä ja natsi-Saksan propagandasta, tuli täysin uutena. Oikeastaan koko He-Man-ilmiö on mennyt minulta täysin ohi.

Kake, Tomin ikonisin hahmo, avautui myös aivan uudella tavalla. Kake on persoona, joka on aina avoin kaikelle, ja sen luominen oli vastareaktio kaikille niille ihmisille, jotka ovat ahdasmielisiä. Samalla Kake edusti Toukolle täyttymättömien toiveiden kuvaa.

Tom of Finland -elokuva-arviossani koin jo tyytymättömyyttä siitä, että Tomista tehty elokuva on otettu osaksi Suomi100-ohjelmistoa. Dokumentin jälkeen tyytymättömyys tähän päätökseen lisääntyi vain entisestään. Eräässä vaiheessa Touko mainitsee kuinka häntä harmitti hänelle annettu nimitys ''of Finland'', koska hän ei kokenut varsinaisesti edes edustavansa mitään Suomen valtiota.

Varmaan kuka tahansa hieman kahvipaketteja enemmän Tomin taiteeseen tutustunut tietää, että machomiehet ovat oleellisia. Ne olivat Toukolle samalla seksuaalisen kiinnostuksen kohteita, mutta heihin liittyi myös mielenkiintoinen vallan ilmentyminen. Tomin kuvissa machoista vallankäyttäjistä muodostuu pehmoja. Esimerkiksi valtaa väärinkäyttävät poliisit alistetaan, ja näin poliisi pääsee nauttimaan tilanteesta aivan uudella tavalla. Kovisidentiteetistä huolimatta, Tomin taiteessa esiintyvät miehet ovat välittäviä ja iloisia. Suhtautuminen virkavaltaan, univormuihin ja valtaan tulee dokumenttia katsottaessa entistä selkeämmäksi. Univormut ovat hyvin mielenkiintoisia, ja onhan niiden ympärille luotu kokonaan oma kulttuurinsa.

Ja ja ja, mikä parasta, tässä dokumentissa todella näytetään lähietäisyydeltä Tomin kuvia, jotka eivät ole mistään kevyimmästä ja kilteimmästä päästä, juuri niitä omia suosikkejani. Tokikin kyseiset kuvat nostavat ikärajaa, mutta silti olen innoissani.

Muscle Academy  oli varmasti tärkeä dokumentti jo julkaisuajankohtanaan, mutta myös tänä päivänä sen merkitys nousee uudestaan. Osin siitä syystä, että siinä Touko puhuu ihan itse, mutta myös sen takia, että Tomin alkuperäistä tarkoitusta ei ihan täysin unohdeta. Vuosi vuodelta minusta tulee koko ajan enemmän Tomin fani. Hänen sanansa ''Oon ennen kaikkea halunnu rohkaista joitakin yksilöitä, jotka useimmiten ehkä on väärinymmärrettyjä ja sorrettuja ja jotka kokee elämänsä menneen jotenkin pieleen. En oo koskaan halunnu luokitella tai rajoittaa jotain ihmisryhmää.'' kokoavat sen kuinka olen Tomin työn hahmottanut ja minkälaisen toimintamallin koen tärkeäksi omassa elämässäni. Siinä se nyt vain on sanoitettuna. Kriittinen dokumentin tarkastelu unohtui ihan täysin. Annan sen ehkä tällä kertaa anteeksi.

Dokumentti on vielä ihan vähän aikaa Areenassa, mutta nähtävästi sitä löytyy myös kirjastoilta, ainakin Frankin mukaan. Jos kiinnostaa nähdä dokumentti, ja myöhästyy Areenan tarjonnasta, voi siis vain suunnata kirjastolle ja lainata levyn, kaukolainauskin varmasti toimii, jos lähikirjastot eivät tätä tarjoa.

-------
Tomin taide ja hänen merkityksensä on saanut kunnian näytellä pääroolia Suomiko100-haasteessani. Aikaisemmat kirjoitukset Tomista löydät: Sarja kuvia ja Tom of Finland -elokuva.

LinkWithin