perjantai 2. helmikuuta 2018

Jonas Inde - KKM (IYK)

Ruotsinkielinen alkuteos (2011)
Sivumäärä: 41
Kustantamo: Vertigo
Mistä sain? Omista hyllyistä

Jag är inte arg.
Jag är mordisk.
Du ska inte kränka mig
för då mördar jag dig.

KKM. Känslig. Kärleksfull. Mördare. Näin Inden pienoisromaanin, tai pitkän novellin, anonyymiksi jäävä päähenkilö itsensä määrittelee. Näistä määreistä kaikkein kyseenalaistamattomin on se, että hän on murhaaja.

Hän, nimetään hänet tässä arvostelussa vaikka nimellä X, haluaa murhata. Sen takia hän elää. Sitten X tekee jauhelihakastiketta. Suunnitelmana on käyttää 50% naudanlihaa ja 50% ihmisen lihaa, tosin joskus ihmislihaa joutuu vähentämään.

Parasta mahdollista ajanvietettä taitaa olla häävideoiden katseleminen Youtubesta, joiden perusteella voi päättää kenet seuraavaksi hankkii uhrikseen. X katsoo klippejä myös ihmisistä, jotka hän määrittelee ihmismonstereiksi (esimerkiksi Jeffrey Dahmer).

X ei ole omasta mielestään ihmismonsteri; hän kuvaa itseään tunteelliseksi eikä häntä voida yhdistää murhaamiskoneisiin. Hän näkee toimintansa inhimillisenä. Vaikka novellin aikana ei missään vaiheessa päästä syventymään aihepiiriin, X:n pohdinta omasta itsestään suhteessa muihin murhaajiin on mielenkiintoista. Se kuinka hän oikeuttaa tekojaan nähden ne inhimillisinä, herättää ajatuksen, ajattelevatko useat muutkin sarjamurhaajat vastaavasti. Jotakuinkin niin, että he olisivat hyväntekijöitä?

Jag undrar om det finns någon kvinna för mig därute. Jag vill så gärna hitta en kvinna att dela lycka och sorg med. Men det måste vara en kvinna som kan leva nära mitt mörker, som inte skräms av mitt mörker. Hysterikor göre sig icke besvär.

Huolimatta kaikesta siitä, mitä X tekee tarinan aikana, päällimmäisin tunteeni hahmoa kohtaan on empatia. En voi mitään sille, että toisinaan lukiessa tulee tunne, että haluaisin rutistaa X:ää kovasti ja todeta hänelle ''du är inte en outsider'' (Jag är en outsider. Ja. En outsider. En outsider är jag).

Päähenkilön jättäminen anonyymiksi, se ettei hänestä kerrota mitään henkilötietoja, on onnistunut valinta. Ei ole mitään väliä sillä kuka hän on, vaan mitä maailmassa tapahtuu. Maailma on täynnä ulkopuoliseksi itsensä kokevia ihmisiä, täydellisen yksinäisiä, ja sellaisia, joilla on pimeys sisällään.

Tosin kustantamon esittelytekstissä X määritellään psykopaatiksi. Voi se niinkin olla enkä ala väittää vastaan. Tätä vasten oli kiinnostavaa peilata niitä tietoja, joita olen hankkinut psykopatiasta ilmiönä. Tilastoja, määrittelyä ja sen sellaista. Jään miettimään kysymystä, onko X vain loistava huijaamaan tunteita, kuten psykopaattien usein väitetään olevan, vai ovatko hänen tunteensa ihan todellisia. En ainakaan kertalukemalta osaa tähän vastata.

Novellin alku on hatara. Suhteessa sivumäärään Indeltä menee liian kauan saada lukijansa mukaan ja hänen kielensä on täynnä lyhyitä lauseita ja toistoja. Myöhemmin tilanne parantuu näiltä osin. Kieli on pääosin varsin yksinkertaista, mutta jonkin verran joukossa on erikoissanastoa. Niiden ymmärtämättömyys ei kuitenkaan vaikuttanut kokonaisuuteen. Merkitsin sanat ylös ja tarkoituksenani on selvittää niiden merkitys myöhemmin.

Se mistä Indeä kehun, on se, että hän onnistuu lyhyelläkin sivumäärällä saamaan lopulta aikaiseksi koukuttavan tarinan, johon mahtuu pari yllätystä. Hän myös onnistuu saamaan aineksia syvällisyyteen, mutta ei ahda tarinaansa liian täyteen. Olisin mieluusti lukenut KKM:a useamman sivun verran, jos se olisi tuonut lisää pohdintaa mukaan. Vastauksia heränneisiin kysymyksiin voi lähteä etsimään muuta kautta ja näkisinkin KKM:n hyvänä ajatusten herättelijänä, jos en syväluotaavana analyysinä.

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Pierre Louÿs - Mammas tre flickor (klassikkohaaste ja IYK)

Trois filles de leur mère (1926)
Painos: 2011
Kustantamo: Vertigo
Sivumäärä: 258
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Olen ottanut tavakseni lukea klassikkohaasteeseen astetta rankempia tai tabumpia  teemoja silloin kun siihen osallistun. Kaikkien aikojen ensimmäiseen klassikkohaasteeseen luin (edelleen kesken olevaa) Hitlerin Taisteluni-teosta, viime kesäksi innostuin mukaan jälleen lukien nekrofiliasta ja tällä kertaa teemana on osin lapsiprostituutio.


Mammas tre flickorin lukeminen on osa IYK-projektiani, minkä vuoksi päädyin siihen tarttumaan. Lukeminen jäi tosin hieman viime tippaan Randin Kun maailma järkkyi -järkäleen viedessä aikani, mutta sain kuin sainkin teoksen loppuun.

Louÿsin teoksen idea on varsin yksinkertainen. Kertojana on nuori opiskelija, joka tapaa perheen prostitioituja, äidin ja kolme tytärtä. Vanhin tyttäristä on Charlotte, kaksikymppinen, keskimmäinen Mauricette, 14, ja nuorin Lili, 10. Tarinan edetessä lukija pääsee tutustumaan myös perheen elämään ja historiaan.

Teos alkaa lyhyellä viestillä lukijalla, jossa ilmoitetaan, että kyseessä on tosi tarina ilman, että pienintäkään yksityiskohtaa olisi muutettu. Haraan vastaan, sillä ei kukaan koskaan ole joutunut olemaan prostituoitu jo kaksivuotiaasta alkaen eikä kenenkään seksikumppaneita lasketa nelinumeroisissa luvuissa jo neljäntoista iässä.

Tosin vastaan haraaminen ei auta mitään, sillä lapsiprostituutio on yhä edelleen iso ilmiö ympäri maailmaa. Ilmiötä on vaikeaa tutkia, mutta hakukoneet tuottavat suomeksikin paljon tuloksia aiheesta, jonka suhteen Suomikaan ei ole puhdas ja viaton. Lapsiprostituoitujen määrää on varmaan mahdoton tietää, mutta luvun 1,8 miljoonaa olen jostain löytänyt. Okei, tällaiset faktat ei tee siltikään sen uskottavammaksi sitä, että juuri tarinan tapahtumat olisivat täysin tosia.

Louÿs ei kuitenkaan kirjoita mitään moraalista saarnaa ja pyri valistamaan lukijoitaan, ei alkuunkaan. Hän kirjoittaa elämäniloista ja pulppuavaa tekstiä, jossa jokainen nuorimmaisesta lähtien nauttii työstään täysin. Tosin nuorimmainen joutuu myös pettymään, sillä häntä ei pidetä yhtä kelpona työhönsä kuin sisaruksiaan ja äitiään, sillä hän ei ole vielä murrosikäinen. Nuorta ikää ei periaatteessa nähdä positiivisessa valossa teoksessa. Vaikka sinänsä aihe on rankka, lukiessa sitä ei huomaa (jos ei lähde tekemään omia ajatuspolkujaan) ja jotenkin teos latistui ihan ookooksi. Ei Mammas tre flickor ole mikään maata järisyttävä teos, jos ei huono tai vastenmielinenkään. Todennäköisesti se unohtuu aika helposti.

Ehkä Mammas tre flickor on kuitenkin tietyllä tapaa iloinen poikkeus listalta tähän mennessä lukemieni teosten joukossa. Flickor pysyy kuvauksessaan realismissa ilman epäuskottavuuksia seksikohtauksissaan. Joukosta ei löydy pahoinpitelyä, suolet eivät lentele pihalle eikä minnekään työnnetä valtavan kokoisia esineitä.*

* Jälkikäteen tuli mieleen, että onhan realististakin kerrontaa ollut luettujen joukossa ennenkin.

Kirjan parasta antia on varsin hulppea sanavarasto, mutta en tosin juurikaan tiedä, mitä teen näillä oppimillani sanoilla. Jos ei muuta, osaan nyt ainakin liudan, siis erittäin todella monia, ilmaisuja hora-sanalle. En edes tiennyt, että niitäkin on niin paljon.

''Det är Vertigo förlag — så klart --''

Jos tarina ei olekaan erityisen kiinnostava, teoksen julkaisuhistoria on sitäkin enemmän. Louÿs eli vuosina 1870-1925, eli teos on julkaistu vuosi kuolemansa jälkeen. Louÿs, joka kirjoitti sekä runoutta  että proosaa, oli Ranskan kunnioitetuimpia ja luetuimpia kirjailijoita, mutta sitten hän hiljeni ja alkoi salassa kirjoittaa pornografiaa.

Ja kiitos Vertigon upean kustannusohjelman, myös tämä teos on ruotsinnettu. Tosin se, että minä kirjoitan, että Flickor ei ole vastenmielinen, ei kuvaa aivan kaikkien mielipidettä teoksesta. Aftonbladetissa on teoksen ruotsinnoksen julkaisuvuonna kirjoitettu juttu, jossa teosta kuvataan: ''Det är en horribel bok, tjatig och full av effektsökerier''. Edelleenkin myös nauran väliotsikoksi nostamalleni tekstin tuskastuneelle lausahdukselle. Voi kun mielipiteet voivatkin poiketa.

Julkaisuvuoden lähitienoot olivat muutenkin kiinnostavia jälkikäteen selvitellessäni. Mangasarjakuvien julkaisija oli saanut vastikään Ruotsissa tuomion lapsipornon levittämisestä ja samaan aikaan Flickorin ruotsinnos oli jo pitkällä.

Palataanpa hieman taakse päin. Teoksen ruotsintaja Edenborg on aikanaan pitänyt Edenborg editerar -blogia, jossa hän vuonna 2008 kirjoitti tekstin Flickorin ruotsinnostyöstään. Jo tällöin kommenttipalsta räjähti paheksuvista kommentoijista, jotka peräänkuuluttivat kustannuksen vastuuta ja rajoja sille, mitä saa julkaista. Vaikka kyse onkin kirjallisesta fantasiasta, lapset ja seksi eivät edes tällä tasolla aiheuta nähtävästi joillekin ihmisille muuta kuin voimakkaan reaktion ja rikosepäilyn (laki ei kiellä, huomautan). Pitäisikö kieltää, on eri asia (en arvostaisi ja pistäisin vastaan, huomautan).

Mangan vuoksi Ruotsissa siis kuohui keskustelu lapsipornosta. En voi käyttää sanaa paljon, mutta sen verran mitä olen perehtynyt, lapsipornon historia niin julkaisujen kuin lakipykälien suhteen on aika mielenkiintoinen ja Ruotsissa tätä keskustelua käytiin seitsemän kahdeksan vuotta sitten. Pitäisi perehtyä enemmän.

Vertigo on linjannut, että kaikkiin teoksiin yritetään sisällyttää alkuperäiskuvitukset, joita tässä teoksessa on parikymmentä Louis-André Berthommé Saint-Andrén tekemänä. Näissä kuvissa esiintyy selkeästi lapsia ja tätä kautta ne voisikin luokitella lapsipornoksi. Teoksen kuvat käytiin hyväksyttämässä poliisin kautta, ja ne saivat vihreää valoa ollessaan riittävästi taidetta. Ongelmallista on, että ihan oikeasti vielä nykypäivänäkin määritellään mikä on ''riittävää taidetta''. Ja kuten Edenborg kirjoittaa blogissaan vuoden 2011 tekstissä, jossa hän ottaa kantaa myös Aftonbladetin väitteisiin, on huomiota herättävää, että kirjakustantaja joutuu viemään julkaisunsa poliisin kautta. Näin ei pitäisi olla ja siirrynkin Edenborgin rinnalle vetoamaan taiteen vapauden puolesta.

*****
Teosta ei tietääkseni ole suomennettu. Frank-haun mukaan ruotsinnosta on saatavilla Ahvenanmaalta, Vaski-kirjastoilta ja Blanka-kirjastoilta, joista sen voi tarvittaessa myös kaukolainata. Alkuteosta eikä englanninnosta näyttäisi haun mukaan olevan yhdelläkään Suomen kirjastoista. Muitakin käännöskieliä on, mutta niiden löytymisestä en osaa sanoa.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Ayn Rand - Kun maailma järkkyi

Atlas Shrugged (1957)
Painos: 2017
Kustantamo: Minerva
Sivumäärä: 1521
Mistä sain? Omista hyllyistä


Ei uhrata itseä!
Ansaitaan palkkiomme!
Pyritään omaan onneen!
Elämä ei ole syyllisyyttä!
Elämä kuuluu itselle!

Järjen vastaisuus on elämän vastaisuutta!


Randin vastasuomennettu teos Kun maailma järkkyi on äänestetty Amerikassa merkittävimmäksi teoksesksi heti Raamatun jälkeen ja se on erityisesti amerikkalaisten konservatiivien ja libertaristien suosiossa, enkä sitä ihmettele. Naurahdan vähän.

Olen lueskellut ihmisten suhtautumisesta tähän teokseen ja löytänyt vaikka minkälaisia inhon väristyksiä. Voin ymmärtää heitä jossain määrin. Naurahdan silti vielä enemmän.

En naura heille siitä, että he joko pitävät tai eivät pidä Randin ajatusmaailmasta vaan heidän esiin tuomalle varsin yksipuoliselle näkemykselle romaanista. Vaikka minä en voikaan muuttaa romaanin luettua kantaani vasemmistolaisuuteni suhteen, siihen romaani ei ole riittävän vakuuttava, en voi myöskään täysin lytätä Randin ajatuksia. Kyllä minäkin haluaisin, että järki nousisi entistä keskeisempään asemaan yhteiskunnassa, kyllä minäkin voisin ajatella, että elämää ei pidä elää syyllisyyttä tuntien ja kyllä minäkin haluan myöntää vavahduttavan intohimon merkityksen, joka minulle ei ole tosin rautatie. Siitä tässä ei kuitenkaan ole kyse, vaan siitä, että ihmisellä on oikeus toteuttaa intohimoaan sitä häneltä estämättä.

Teosta ei voi kehua romaanillisista ansioista rakenteen tai henkilöhahmojen uskottavuuden perusteella, mutta siinä on kuitenkin jotain sellaista, joka innostaa ja pakottaa kääntämään sivun toisensa jälkeen. Kädet väsyvät, ranne kipeytyy ja peukalon ja etusormen välinen alue muuttuu kirkuvan punaiseksi puolentoista tuhannen sivun ja 1720 gramman painaessa, mutta silti on vain saatava lukea ja seurata Dagnyn ja liiketovereidensa elämää Yhdysvalloissa. Kaksi viikkoa siihen meni, jos ei oteta huomioon kahden viikon lepotaukoa ja viikon sairastelua. Tuntuu saavutukselta.

Lyhyesti sanoen teoksessa on kyse päähenkilön, Taggart Transcontinentalin operatiivisesta toiminnasta vastaavan varatoimitusjohtajan, Dagny Taggartin pyrkimyksestä rakentaa maan mahtavin rautatielinjasto yhdessä terästehtailija Henry Reardenin kanssa, käyttäen uutta ihmeellistä Reardenin metallia, jota kateelliset tahot markkinoivat pelon sekaisin sävyin erittäin vaarallisena metallina. Huolimatta vastarannan kiiskistä Dagny ja Rearden seuraavat omia unelmiaan yrittäessään luoda jotain, mihin kukaan muu ei usko, aivan kuten periamerikkalainen unelma vaatii, siinä sivussa rakastuen intohimoisesti toisiinsa. Teos luotaa arvomaailmaa ja vapaan markkinatalouden merkitystä. Kun hallitus alkaa luoda kollektivismin mukaisia lakeja, jotka estävät yritysjohtajien vapaan toiminnan, maa pysähtyy ja ajautuu romahtamisen pisteeseen.

Mitä tulee Dagnyn ja Reardenin suhteeseen, hihkuin ensin innosta. Miten virkistävää onkaan, että rakkautta kuvataan joskus ei-altruistisena hyödyn tavoitteluna, jota ohjaa ruumiillinen halu. Kerrankin on romaani, joka ei ajaudu lässyttämään ja jonka hahmot eivät pidä omaa suhdettaan muuta maailmaa tärkeämpänä. Valitettavasti jouduin hieman luopumaan suurimmasta innostani. Sisätarina on kuitenkin kiinnostava ja olisi mielenkiintoista lukea se ilman muuta tarinaa ympärillä.

Puoleentoista tuhanteen sivuun mahtuu vaikka mitä sellaista, jota olisi kiinnostava pohtia ja analysoida, mutta se on aika mahdotonta. Rearden ja hänen epätyydyttävä avioliittonsa Lillianiin, muun yritysmaailman kerman katoaminen, amerikkalaisuus ja niin moni muu asia olisi sanasen arvoinen. Miten Rand kuvaakaan vaikka tiedeyhteisön antautumista painostuksen alaisena muokkaamaan tieteellisiä tuloksia, miten hän kertookaan ateismistaan, moraalijärjestelmästään ja ihmisten välillä vallitsevista suhteista. Haluaisin kirjoittaa. Tosiasia on myös se, että kirja kestäisi uudelleenlukua, sillä olen aika hyvin onnistunut unohtamaan monta monituista kohtaa ja varsinkin teoksen alkupää on aivan muistin ulottumattomissa.

Onko Kun maailma järkkyi liian pitkä? Ei. Se on väsytystaistelua ja olisi lyhempänä menettänyt merkitystään. Onko se puuduttavaa luettavaa? Osittain on, mutta ei sillä tavalla kuin oletettavasti tarkoitetaan. Onko se vastenmielinen? Loppupeleissä ei. Kannattiko siihen tuhrata tunteja elämästään? Kyllä.

Elelen jonkinlaisessa Rand-ähkyssä. Ajatuksissa kuumottelee tieto siitä, että Randin toinen keskeinen teos The Fountainhead olisi ruotsinnettu ja vaivattomasti saatavilla. Samalla vääntelehdin itseäni ja ähkin enkä tiedä miten päin olisin. Juuri kukaan ei ole kirjoittanut eikä varmaan vastaisuudessa juuri kirjoitakaan jotain näin periksiantamattoman ja häpeilemättömän poliittista ja aatteellista. Mitä väliä vaikka teoksen aatemaailma on kaukana omastani ja mätkii arvojani kovaa nuijalla ja käy väsytystaistelua paasatessaan sivutolkulla. Mitä merkitystä on sillä, ettei teosta voi romaanillisista saatikka filosofisista ansioista kehua. Se on poliittista. Haluan lisää.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Viktor Kuusela - Runoloi

Kaksikielinen alkuteos, livvi/suomi (2015)
Sivumäärä: 188
Kustantamo: Karjalan kielen seura
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Hyvin alkanut runovuosi jatkui Viktor Kuuselan kirjoittamilla runoloilla. Teos on kaksikielinen. Suurin osa runoista on kirjoitettu sekä livviksi että suomeksi, osa vain suomeksi ja osa ainoastaan livviksi. Minä luin melkein pelkästään livvillä, mutta toisinaan jouduin jonkin sanan katsomaan suomenkielisestä käännöksestä.

Vähäväl'ii liägäriz käin,
sain rohtud dai paran'in.

Vai nygöi en tiijä auttuago mi,
gu minul näid runosuon'i puhkei.

*****

Gu rist'ikanzatgi enembi laulettaz,
toinah vähembän ol'iz sodii.



Runoloi sisältää varsin yksiselitteisiä runoja, jotka eivät koreile kielikuvilla tai muillakaan vaikeasti tulkittavilla erikoisuuksilla. Runoina ne ovatkin helposti lähestyttäviä.

Runot kuvaavat suurimmaksi osaksi Kuuselan arkisia tapahtumia ja elämää. Luonto, maaseutu ja suku ovat hänelle tärkeitä. Lapsuus näyttäytyy Kuuselalle onnellisena ja huolettomana aikana. Vanhan maailman perään hän haikailee.

Pelkiksi tuokiokuviksi runot eivät jää, sillä Kuusela kirjoittaa myös kantaaottavasti. Nimissä edistyksen — tieteiden, arvoja arvokkaitakin tuhoutuu - - luonnon kestorajakin unohtuu. - - Epäjumalilla lehmästä Leniniin, maailmaamme ohjailtu vain on. Kuuselalle keskeiseen asemaan nousevat rakkaus kotiseutuunsa Karjalaan, äidinkieleensä livviin ja ortodoksiuskontoon. Hän ei vaikuta pitävän Neuvostoliitosta, Venäjästä eikä islamista. Talvisota jätti jäljen tuolloin noin neljätoistavuotiaaseen nuoreen ja evakoksi päätyminen ja oman kotiseudun jättäminen tuo mukanaan surullisia muistoja.

Kuusela kehottaa julistavilla sanoilla livvinkielisiä karjalaisnuoria nousemaan puolustamaan kieltään. Hän näkee kielen tuhon syynä ainakin Neuvostoliiton suvaitsemattomuuden livviä kohtaan ja elättelee toivetta, että Venäjä antaisi kielelle lopulta tilaa. Julistaessaan Kuusela muistuttaa nuoria siitä, että he ovat viimeinen kieltä taitava ikäpolvi ja heidän sukujuurensa ovat suomalais-ugrilaiset. Työ ettotaki ole huonombii, muidu europpalazii nuorii.

On kiinnostavaa lukea runoja kielellä, jota ei osaa, mutta jota silti suurimmaksi osaksi pystyy ymmärtämään. Runot vierekkäin todistavat siitä, kuinka paljon runo voikaan käännöksen myötä muuttua. Livvinkielen sanojakin on hauskaa tutkia — ihminen on rahvas, mukaan ottaminen regehen ottuamista, joka ainakin minulle tuo mieleen reen, ja niin edelleen. Kulttuuri vaikuttaa kielen taustalla vahvasti, minkä tämäkin runoteos todistaa.

Täytyy kuitenkin sanoa, että aivan täysin en teokseen ihastunut. Runoloi edusti sellaista runoutta, jonka ilman kielitieteellistä kiinnostusta olisin jättänyt alkuunsa kesken. Olisin kaivannut runoutta, joka olisi haastanut enemmän ajatuksiani. Alkuun näitä runoja oli hauskaa lueskella, mutta kokoelma on paksu, ja loppua kohden into lopahti ja päädyin laskeskelemaan sivujen määrää. Asiaa ei auttanut se, että Kuuselan kuvaamat tilanteet ovat niin etäällä omasta kokemusmaailmastani ja elämästäni, että näennäisesti yleisarkisista teemoista oli vaikeaa saada kiinni. Täysin erilaiseen maailmaan tutustuminen on kiinnostavaa, mutta kun teksti ei tarjoa minkäänlaista kosketuspintaa, se jää auttamatta etäiseksi.

Teos ei ole kuitenkaan pelkästään runoteos vaan kuvituksena siinä on Kuuselan omaa, erittäin tasokasta, mustavalkoista taidegrafiikkaa. Loppuun on lisätty muisteluksii, joissa Kuusela kirjoittaa omista kokemuksistaan karjalalaisesta kulttuurista ja omasta elämästään. Sen jälkeen Heikki Malme sanoo muutaman sanasen Kuuselan taidegraafikon urasta. Teoksen päättää teos- ja ansioluettelot.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Teemu Mäki - Kuolevainen

Suomenkielinen alkuteos (2008)
Sivumäärä: 107
Kustantamo: Wsoy
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Olisi jälleen paljon sanottavaa, sillä olen repinyt runoista irti vaikka mitä ja monta kertaa. Olen viettänyt teoksen parissa koko alkuvuoden ja märehtinyt lukemaani. Olen kävellyt ympäriinsä, sillä kävely on minulle tapa ajatella, ja kirjoittanut paljon, sillä sekin on ajattelun tapani.

Tekisi mieli rustata blogiinikin Kuolevaisesta paljon, mutta se ei ole mahdollista. Liian pitkä teksti on aina liian pitkä (ja sisällötön lause on sisällötön). Olen viimeisen puolen vuoden aikana löytänyt viehätyksen sisällön hävittämisestä rakenteen tieltä, ja mieleni iloitsi vaihteeksi sisällöstä ennen rakennetta. Päädyin lopulta valikoimaan teoksen osista (sosialismia, kuolevaisuuteen kurkottamista, naima, nokturnot, näkemisestä) sen, joka minua tällä hetkellä puhutteli eniten ja kirjoittamaan siitä. Muista en julmasti sano tässä tekstissä yhtään mitään.

kello käy, kello käy. Sinä olet kuolevainen muistatko?

SOSIALISMIA

Sisältää kuusi runoa, jotka on kirjoitettu vuosina 1998-2006. Sivulle 30 asti.

Sosialismia-osiossa on paljon tuttua Mäkeä aihepiirien puolesta. Toisaalta kahdessa ensimmäisessä runossa kysymysten vyöryttäminen häiritsee pahasti.

Mitä varten? on opetusnäytelmä, joka pureutuu ainakin kysymyksiin elämän merkityksellisyydestä. Samoin kuin runossa Maito, tässäkin käsitellään teemaa, jossa jostakin asiasta tulee rakkaampi silloin, kun toinen ihminen on kateellinen tai huono-osaisempi. Runon puhuja alkaa vyöryttää kysymyksiä, joissa hän kysyy sinä-muodossa oletettavasti itseltään, miksi hänen molekyylinsä ovat juuri siinä järjestyksessä kuin ovat, miksi sairauksia on vaikka kuntoileekin ja pohtii kulutuksen ja ostovoiman suhdetta. Ei pelkästään teemojen puolesta, vaan myös lausetasolla tulee tuttuutta vastaan. Mäki toistaa tässäkin teoksessa lauseen ihminen luo jumalan omaksi kuvakseen. Runon keskivaiheilla tulee mukaan täysin turhalta vaikuttava sinä-muoto ja olisi tehnyt mieli huutaa, että minä en istu rantakivellä Ruoholahdessa. Osaan aika hyvin ärsyyntyä perusteettomasta sinuttelusta. Ehkä sinuttelun tarkoituksena on tuoda runon puhujan aatokset lähemmäksi lukijaa ja laittaa lukija pohtimaan omaa suhdettaan aiheeseen, mutta minua sinuttelu kuitenkin hieman karkottaa.

Runon Maito luin jo lukiessani osan Mäen tohtoritutkinnosta (arvosteluni pääsee lukemaan täältä). Edellisen runon kysymysvyöryn saatan vielä hyväksyä, sillä löydän ehkä viidennen lukemisen jälkeen jonkinlaisen merkityksen olemassaoloa koskevasta pohdinnasta, joka ilmenee kysymisen muodossa. Maidosta en kuitenkaan edelleenkään löydä perusteita, miksei runoa olisi voinut kirjoittaa toteavassa muodossa. Ehkä sellainen olisi ollut jopa tehokkaampaa. Mäki aloittaa runonsa: Joku kuolee nälkään jossain, joku toinen herkuttelee jossain toisaalla. Mikä heidän suhteensa on? Minän ja jonkin  tai jonkun fyysisesti läsnä olemattoman suhdetta Mäki on lukemani ja katsomani perusteella pohtinut paljon. Runo, tai oikeastaan Maito on määritetty opetusnäytelmämonologiksi, herättää kuitenkin pohtimaan kysymyksiä, jotka ovat epämiellyttäviä minulle, hyvän elintason länsimaalaiselle. On pakko asettua pohtimaan kuinka paljon autan, olenko valmis auttamaan, olenko minä osasyyllinen nälkään kuolevan tilanteeseen ja onko minulla velvollisuutta auttaa, vaikka en olisikaan syyllinen. Huomaan sisälläni syntyvän vastustusta, sillä minulle on kova paikka pohtia hyväntekeväisyyttä. Löydän siitä paljon itsekkyyttä verhottuna hyvyyteen. Samalla oma rajallisuuteni alkaa jälleen muistuttaa olemassaolostaan. Tosin rajallisuus on edellytys.

Runon Sohva on kohtu lukeminen on hieman eri tavalla ristiriitaista. Sen sisältämät vertaukset menevät jollain tasolla ohi. Ei niinkään se mitä vertauksilla halutaan sanoa, vaan miksi juuri ne on valittu. Mäki vertaa sohvaa kohtuun, televisiota napaikkunaan ja katsojaa syntymättömään sikiöön. Monta muutakin kielikuvaa löytyy. Samalla kuitenkin filosofin mieleni hykertelee, kun löydän säkeen olemassaolo on kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Olemassaolo vertautuu kiehtovalla tavalla Hobbesin luonnontilaan. Myöhempi lisäys: mitä enemmän pohdin sitä helpompaa minulle on hahmottaa vertauksien merkitys.  

Kun päädyn lukemaan runoa Gdansk oli Danzig, joudun myöntämään tietämykseni rajallisuuden ja etsimään, mitä Danzig tarkoittaa. Yritän ymmärtää miten runo liittyy muihin sosialismia-osion runoihin, mutta en onnistu löytämään yhteyttä. Tämä voi johtua siitä, että sillä ei edes ole yhteyttä niihin, tai sitten siitä, etten tunne Puolan historiaa sen kummemmin ja se, mitä runossa ei sanota, jää hahmottumatta. Yhteyksiä teoksen nimeen Kuolevainen kuitenkin löydän.

Runo He ovat katkeria, mutta juuri nyt heillä on kaikki koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisestä pidän erityisen paljon, mutta jälkimmäisen kohdalla hukkaan punaisen langan. Olen useita vuosia ollut kiinnostunut prostituutiosta ilmiönä ja tähän aiheeseen ensimmäinen osa tarttuu. Lähestymistapa on hyvin mielenkiintoinen, sillä Mäki rinnastaa prostituution muihin ammatteihin ja kuvaa kuinka prostituutio toimii kapitalismin perusidean mukaan. Huoruus vain tekee tämän idean näkyväksi. Mäki tuo esille runon puhujan kautta, että minulla ei ole mitään huoruutta vastaan, mutta samalla myös sen, että kaikki työ ei voi olla huoruutta, vaikka sellainen valhe onkin tehty. 

Viimeinen runo on Markiisi ei ole päivänvarjo, joka on katkelma Sulkapallo-oopperan libretosta. Kun edellisessä runossa Mäki nostaa esille, että huoruus tekee kapitalismin idean näkyväksi, hän jatkaa tässä runossa samaa näkyväksi tekemisen teemaa. Markiisi maksaa huorille, jotta saa ruoskia heitä, jotta he ruoskisivat häntä. Markiisin käytös on tavallista, hänen kirjoituksensa poikkeuksellista, koska se tekee tavallisen näkyväksi, - -. Mäki mainitsee Ylen 10 kirjaa -sarjassa Saden olleen sosialisti (vai käyttiköhän sanaa kommunisti). Tämän saman väitteen hän esittää myös tässä runossaan. Väite on kiinnostava, eikä vähiten siksi, että olen täysin hurahtanut Saden kirjallisuuteen ja filosofiaan, ja tämä väite on tuonut yhden uuden tavan katsoa markiisin ajatusmaailmaa. Samainen Ylen sarjan jakso tulee myös mieleeni kun runossa kirjoitetaan, että markiisi on tuomareista lempein ja muullakin tavoin hyvä. Sarjan jaksossa Mäki mainitsee, kuinka vaarallisempia ovat he, jotka kuvittelevat, että heidän väkivallallaan on hyvä pyrkimys, kuin he, jotka käyttävät väkivaltaa itsetarkoituksellisena tuhlailuna. En tiedä, onko tässä todellisuudessa jotain yhteyttä, mutta mielessäni onnistun vetämään niiden välille ainakin hatarat likimain -merkit.

Kirjoitin jo edelliseen Mäen teoksen arvosteluuni, kuinka häntä vaikuttaa kiinnostavan television ja katsojan suhde. Sama aihe jatkuu myös näissä runoissa, ensimmäisessä osassa liki jokaisessa. Televisio: Se hallitsee. Tuo ymmärryksen, että toinen, joka ei ole fyysisesti läsnä, voi heikommin — siis tavallaan yhdistää jollain tavalla. Nöyrä, napaikkuna, tyranni, sähköbuddha. Esikuvien antaja. Näin muutaman mainitakseni.

Toinen keskeinen teema on kapitalismi. Meidän yltäkylläisyys, toisen täysin eri tilanne. Tuloerojen ja kärsimyksen määrän erojen merkitys, kuluttajuus, ostohetken orgastisuus, olemisen tapa, huoruuden kaltaisuus. Siis silmille vyöryvä kapitalismin kritiikki.

torstai 4. tammikuuta 2018

Kolme lyhyttä

Postaus sisältää viimeiset arvostelemattomat vuonna 2017 luetut.

Suomenkielinen alkuteos (2016)
Sivumäärä: 76
Kustantamo: BoD
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Joni Järvi-Laturi - Mikrokosmos

Toiseksi lukemakseni Järvi-Laturin teokseksi päätyi elokuvakäsikirjoitus Mikrokosmos. Kyseessä on minulle täysin uusi genre, vaikka näytelmiä olenkin lukenut.

Tarinan päähenkilö on tamperelainen Kai, joka päättää perustaa Yöihmisten kerhon miehille, jotka hänen laillaan ovat yksinäisiä, syrjäytyneitä ja älyllisiä.

Tapahtumien kulkuun on varsin helppo päästä mukaan, mutta koska minulle elokuvat ja niiden tekemisen periaatteet ovat vähemmän tuttuja, en ihan täysin pysty mielessäni näkemään kuinka tarina toimisi elokuvana. Kiinnostavaa se kuitenkin olisi.

Teoksen sanoma on, käyttäisinkö vaikka sanaa, sympaattinen. Se ottaa vahvasti kantaa hyviksi näkemiensä arvojen puolesta — inhimillisyyden, sivistyneisyyden ja hellyyden. Tämä on hellien miesten kerho, hellien, yksinäisten miesten kerho jotka ovat liian helliä sopeutuakseen yhteiskuntaan, tai liian herkkiä, tai liian hyviä sopeutuakseen siihen.

Paikoitellen Mikrokosmos tuntuu aivan liian suoraan ja selkeästi julistavalta. Pidän kuitenkin siitä, että jotakin jätetään myös lukijan, tai elokuvan tapauksessa katsojan, varaan.

Viehätyn siitä, kuinka ihmiset löytävät kerhon yksitellen eikä erilainen ihminenkään lopulta ole yksin. Löydän varsin voimakkaasti itseni tunteesta, että eläisi kuin yhteiskunnan reunoilla, koskaan oikein sopeutumatta maailmaan ja muiden ihmisten odotuksiin; halusta paeta toisinaan hieman aikaisempaa kauemmaksi. Samaa tunnetta löydän tästä käsikirjoituksesta.

Tanskankielinen alkuteos (painos 1963)
Sivumäärä: 222
Kustantamo: Gyldendal
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Thøger Larsen - Udvalgte Digte

Oikeastaan Udvalgte Digte, kuten nimi jo sanoo, ei ole varsinainen runoteos, vaan kokoelma valikoituja runoja yhteensä kahdestatoista teoksesta. Vanhimmat runoista on vuodelta 1895 ja uusin 1928. Larsen eli vuosina 1875-1928. Runoudessaan hän edusti symbolismia. Kulttuurikaanoniin on valittu Larsenin Slækternes træ kokoelmaan sisältyvä runo Den danske Sommer.

Kulttuurikaanonin myötä on tullut jo varsin selväksi tanskalaisten arvostus vuodenaikoja kohtaan. Tässäkin valikoimassa vuodenajat ovat keskeisellä osalla ja ylistävät luritukset niiden kunniaksi tulee ehkä jo hieman korvista ulos.

En ehkä olisi ottanut kokoelmaa ihan tähän hetkeen, jos olisin tiennyt sen olevan symbolistinen. En ole vieläkään ihan täysin toipunut Sophus Claussenin symbolismista. Jos Claussen tykkäsi erityisesti keväästä, Larsen on valikoinut suosikikseen kesän. Ei tämäkään kuitenkaan unhoita kevättä ja antaapa tilan myös pimeillä ja kylmille ajoille vuodesta. Ja ah ja oh, huokailin, kun näin, että Larsen on jopa kirjoittanut runon nimeltään Sophus Claussen. Kuten olettaa saattaa, siinä on aika lailla samoja teemoja, joita Claussen omassa runoudessaan viljeli.

Rakenteeltaan runot edustavat  sitä klassista riimittelyä. Aika monessa on jokaisessa säkeistössä neljä säettä, mutta poikkeuksiakin on paljon.

Youtubesta löytyy muutama Larsenin runo laulettuna ja vielä useampi lausuttuna. Näitä on rentouttavaa kuunnella. Eikä Larsenin runoudessa mitään vikaa sinänsä ole, mutta revin hiukseni irti symbolien edessä ja yläilmoissa liihottelevat ylistykset ovat niin  omaa yläasteaikaani, että hieman nolottaa.

Kulttuurikaanonin runo laulettuna.


Suomenkielinen alkuteos (2008)
Sivumäärä: 76
Kustantamo: Teos
Mistä sain? Omista hyllyistä

Juhana Vähänen - Avaa tule

Nimesin teoksen suosikikseni Ompun Törkeän virallisessa runo-finlandiassa. Kriteereitä oli kaksi: suomalaisen runoilijan kokoelma ja luettu vuonna 2017. Tämä tosin aiheutti omat ongelmansa, sillä runohurahtamiseni ei ole suomalaisessa runoudessa ja ehdotonta suomalaista suosikkiteostani en ollut lukenut aikarajan sisällä. Luin siis uudestaan ja sain teoksen listalle.

Vähäsen teosta väitetään runoudeksi, mutta se voisi olla myös pieni tarina. Avaa tule vetää lukijan mukaansa etsimään kirjan sanomaa, jota ei kuitenkaan löydä vaikka kuinka lukisi. Koko ajan löytää uusia puolia lukemastaan.

En edelleenkään parin vuoden jälkeen ensimmäisestä lukukerrasta ole valmis tekemään tästä laajaa analyysiä. Tällä lukukerralla pidin erityisen paljon teoksen alun kuvauksesta kivisistä leijonista, joiden suusta pulppuaa vettä. Melkein ikuinen pysähtyneisyys ja jatkuva virtaaminen kietoutuu kiehtovasti yhteen. 

En oikein koskaan ole päässyt aihe- tai rakennetasolle Avaa tulen kanssa. Hyppään mukaan sen virtaan ja annan itseni ajelehtia sanoissa. Niin on hyvä ja riittävä.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Henrik Nordbrandt - Violinbyggernes by

Tanskankielinen alkuteos (1985)
Sivumäärä: 48
Kustantamo: Gyldendal
Mistä sain? Kirjastosta lainattu


Jeg vil eje dig, du skal være min.
Din krop, din sjæls
dybeste hemmeligheder
skal være min ejendom.
Du skal ikke have et hår
ikke en tand
ikke en eneste mørk krog
i dine tanker
som ikke tilhører mig.

(Jeg vil eje dig)


Jeg skulle ville forstår hvad du mener men jeg kan ikke. Det er frustrerende for mig.

Hvorfor dit digtet Violinbyggernes by er i dansk kulturkanon? Hvad vil du siger? 

Kan nogen fortælle for mig svaren alle mine spørgsmåler?

Jeg betyder ikk' at dine digte sku' være dårlige.

Jeg liker versefoden, ordene — således mange ting.

Men jeg tror at jeg behøver lidt mer tid.

Jeg lover (jeg tror) at når har jeg læst alt annat tekst i kulturkanonen, læser jeg Violinbyggernes byn en gang til og håber at jeg kan sige noget mer rationel.


Botticelli. Hvorfor skriver du Botticelli således mange ganger? 

Ægypten, Babylon, Heraklit, Platon, antiken.

LinkWithin