maanantai 20. marraskuuta 2017

Transihmisten muistopäivänä


Tänä vuonna on murhattu ainakin 325 ihmistä.

Tänään vietetään kansainvälistä transmuistopäivää (TDoR, Transgender Day of Remembrance), jonka tarkoituksena on muistaa niitä transihmisiä, jotka on murhattu. Näiden tilastoitujen transfobiasta aiheutuneiden murhien lisäksi itsemurhariski on korkea, ja näitä tapahtuu myös vuoden aikana useita.

Vuodesta 2008 on raportoitu yhteensä 2609 sukupuoleltaan moninaisten murhaa 71 maassa. Tänä vuonna Brasilia on erityisen korostunut.

Amnestyn Suomen osaston, Trasekin, Setan, Dream Wear Clubin ja Sateenkaariperheiden kannanotossa todetaan, että transihmiset kokevat väkivallan uhkaa niin julkisessa tilassa kuin läheisten ihmisten keskuudessa. Fyysisen väkivallan lisäksi mielenterveysongelmia on paljon. Koko kannanoton voi lukea esimerkiksi Setan sivuilta.

Tänään minä suren, me suremme. On hurjaa ajatella, että ne samat motiivit, jotka ovat joillekin oikeuttanut ihmisen murhan, oikeuttaisivat yhtä lailla minulle tärkeiden ja läheisten ihmisten murhaamisen. Tänään olen jälleen joutunut pysähtymään, miettimään kaikkea maailmaan mahtuvaa pahuutta ja saanut huomata, kuinka itku nousee kurkkuun, vaikka en edes tuntenut näitä ihmisiä, joiden nimet on luettu tänään ympäri maailmaa. Se nousee niin surusta kuin siitäkin, kuinka löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita sytyttämään kynttilän muistaakseen ihmisiä, jotka merkitsivät joillekuille todella paljon, mutta keitä ei enää ole.

----
Tällä viikolla vietetään mielenterveysviikkoa. Blogissani viikkoa vietetään ainakin TDoR:n hengessä.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Benny Andersen - Svantes viser


Tanskankielinen alkuteos (1972)
Sivumäärä: 99
Kustantamo: Borgen
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Olen hurahtanut. Jotenkin kavalasti kävi niin, että aloitin tutustumisen tanskalaiseen kulttuuriin ja kieleen heinäkuussa ja nyt hurahtaminen on kasvanut huomattavan isoihin mittoihin. Pöytäni suorastaan notkuvat tanskankielistä kirjallisuutta niin, että en tiedä missä välissä ehtisin kaiken kahlata läpi.

Samalla olen joutunut suuren luokan runoinnostuksen valtaan, joka sekään ei ota millään loppuakseen. Jollain tasolla olen tykännyt runoudesta aina ja omistanut useamman kokoelman. Kun eräältä Ruotsin matkaltani hankin paksun kokoelman ruotsinkielistä runoutta, kiinnostuin runoudesta entisestään. Jonkinlaisen porttiteorian kautta otin käsiini tanskalaista lyriikkaa ja siinä se sitten oli. Nyt olen lukenut kymmenittäin tanskankielistä runoutta.

En ole analysoinut sitä, miksi hurahdin nimenomaan tanskalaiseen runouteen. Näin siinä vain lopulta kävi.

Tiekarttanani tanskalaiseen kulttuuriin on ollut tanskalainen kulttuurikaanon, joka on omalta osaltaan todella hyvä, mutta toki siinä on omat ongelmansa, kuten kaikissa vastaavissa määrittelyissä ylipäätänsä. Olen kuitenkin päätynyt siihen tulokseen, että jos aloitan ensi alkuun tutustumisen näistä ja vasta sen jälkeen siirryn marginaalisemman kulttuurin pariin, saan niistä enemmän irti.

Benny Andersenin Svantes viser on päätynyt kaanonin osaksi musiikin kautta. Sanoitukset on kuitenkin koottu myös kirjaan, ja mielestäni musiikki ja kirja täydentävät toinen toisiaan mukavasti.

Svantes viserin määritteleminen on minulle kovin vaikeaa. En tiedä onko se musiikkia, jonka lyriikat on koottu kirjaksi, runoutta, joka on sävelletty vai jotain muuta. Usein teos määritellään pieneksi romaaniksi, joka koostuu pääosin lauluista, jotka kertovat päähenkilö Svanten elämästä Tanskassa. Laulujen väliin on koottu kertovaa tekstiä.

Kuulopuheiden perusteella kokoelmasta on tullut Tanskassa niin rakastettu laulujen ilmentämän hyggen takia. Nautitaan elämän pienistä asioista eikä stressata, ja vaikka kaikki menisi pieleen, aina löytyy jotain hyvää. Ehdottomasti parhaiten tätä ilmentää Svantes lykkelige dag, joka on kokoelman tunnetuin teksti. Livet er ikke det værste man har / og om lidt er kaffen klar. Toisaalta paratiisissa tarjoillaan portvin med is ja søndagsavis (Svante i paradis).

Näitä runoja on rentouttavaa lukea. Niissä ei ole mitään suurta ja ihmeellistä, vaan ihan vain huomioita arkisesta ympäristöstä, joihin yleensä ei osaa kiinnittää huomiota arvostavasti. Pelataan jalkapalloa ja toisinaan syödään.

Keskeistä jokaisessa runoissa on loppusoinnutus. Muutamassa runossa jokainen säkeistö loppuu samalla tavalla, ainakin melkein. Lykkelige dag'n päättyy aina siihen, että jokin ei ole pahinta mitä on ja kahvi on kohta valmista. Brev fra dig'n säkeistöt päättyvät toteamukseen før jeg får brev fra dig ja Svantes drikkevise vastaavasti Man må holde humøret vådt / Jeg er fuld og jeg har det godt. Tällaisia piirteitä on hauskaa etsiä.

Svantes drikkevise on mielestäni kiinnostavin lauluista ja laulettunakin miellyttävä. Kohokohdaksi muodostuu runon loppupuolen vaivaluettelo (Tandpine. Søvnløshed. Mavebesvær.), mutta silti kaikki on kuitenkin ihan hyvin humalassa. Alkoholi nousee esille useassa muussakin runossa ja ajattelinkin perehtyä seuraavaksi tarkemmin Svanten alkoholikäsityksiin. Sitä en ole vielä ehtinyt tehdä. Kokoelmassa on niin paljon tutkittavaa.

Svantes lykkelige dag
Svantes drikkevise

tiistai 7. marraskuuta 2017

Sophus Claussen - Digte

Tanskankielinen alkuteos (koottu 1985)
Sivumäärä: 370
Kustantamo: Gyldendal
Mistä sain? Kirjastosta lainattu


Nyt voivat tanskalaiset intellektuellit ja kansallismieliset kirjallisuuden tuntijat katsoa minua pahansuovasti. Samoin voivat muutkin, jotka ehkä kokevat, että kulttuurisesti merkittävät teokset täytyisi arvostella jotensakin pätevästi ja asiantuntevasti.

Sillä nyt astuin suoraan tanskalaisen kulttuurikaanonin ytimeen, kunnollisen symbolistin kirjoittamille sivuille. Claussen on nimi, jonka ymmärtääkseni pitäisi aiheuttaa tanskalaisessa samanlaisia tuntemuksia kuin Runeberg Suomessa konsanaan - ehkä, en oikeasti tiedä. Todennäköisesti, voisi ainakin luulla, juuri tälläkin hetkellä muutama tanskalainen koululainen marmaattaa opettajan teettäessä heille tehtäviä Ekbatanasta, siitä Claussenin runosta, joka ihan oikeasti on valittu tanskalaiseen kulttuurikaanoniin.

Oli miten oli, Digte on kokoelma Claussenin runoutta, ja se menee kovaa ja korkealta ohi. Osasyy on varmaankin kieli, mutta suurimmaksi osaksi kyse on symboleista (niin, aivan, luin symbolistista teosta).

Claussen tykkää vuodenajoista, varsinkin keväästä. Se on ihan selvä. Toinen asia on sitten se, mitä nämä vuodenajat nyt sitten symboloivat. Kevät ehkä syntymistä. Runoja lukiessa en silti välttämättä tulisi tähän johtopäätökseen. Uskonnotkin näyttävät olevan kivoja, ainakin kristinusko, toisaalta buddhalaisuus. Ulkomaatkin kiehtovat, mitä kauempana sen parempi. Muinainenkin maa on hyvä, kunhan sitä ei enää ole olemassakaan.

Kyllä kielikin aiheuttaa ongelmia. Jo mainitun Ekbatanan suhteen nettiin on koottu sanalistoja hämmentävistä sanoista, mutta ei-niin-tunnetuista runoista tällaisia ei oikein löydy. Mikä on Himperigimpe, arvon tanskalaiset ja Claussen. Der var en prins. Og der var en Gang / en Vise om Himperigimpe, / om en gammel Himpe, en gammel Gimpe, / en ældegammel Himperigimpe -- (Visen om Himperigimpe). On se kylläkin hassun hauskalta kuulostava sana.

Ekbatana on hieno laulettuna, mutta runouden tasolla suosikikseni nousee Giv os Barabas fri. En sitäkään ymmärrä sen paremmin, mutta on se jollain tasolla aika hieno runo.

En sääli teitä tanskalaisia siitä, että teillä on tällainen runoilija. Hän on kiinnostava ja selkeästi osaava alallaan. Voitte olla ylpeitä. Myös minä tykkään Claussenin runoista ainakin tämän kokoelman perusteella. Säälin teitä kuitenkin siitä, että joudutte näitä tulkitsemaan. Ei varmasti ole helppo homma. Otan osaa myös sen suhteen, että joudutte varmaan tekemään näistä astetta, tai aika monta astetta, asiallisempia analyyseja. Teillä myös lienee siellä ihmisiä, jotka ottavat nokkiinsa siitä, että tulkitsette heidän sankariaan väärin. Täällä Suomessa ja suomeksi kirjoittaen olen paremmin turvassa. Ehkä joku närkästyy myös täällä.

Jos lukijat eivät tästä oppineet mitään Claussenin runoudesta, voitte suunnata tänne ja lukea itse ja päätyä omiin tulkintoihinne.

Mutta oli miten oli, tämä (lukeminen ja kirjoittaminen) oli hauskaa. Loppuun voin vielä laittaa Tony Vejslevin tulkinnan Ekbatanasta. Kannattaa kuunnella, on hieno.


lauantai 4. marraskuuta 2017

Lukuhaasteet 2018 (tietokirjahaaste ja anonyymi)

Päätin tovin harkinnan jälkeen laittaa liikkeelle kaksi lukuhaastetta. Onhan vuosilukuhaasteista tullut jo perinne blogissani enkä osannut päättää kumman haasteen haluaisin järjestää nyt ja kumman vasta vuoden päästä.

Tässä on vielä jonkin aikaa jäljellä ennen kuin Suomiko100-lukuhaaste loppuu. Sen suhteen julkaisen koontipostausten keräyskommenttikentän 5.12.

Olen tykästynyt tapaan, jossa lukuhaasteeni alkaa hieman ennen pahinta lukuhaasteiden päättymis- ja alkamissumaa, jolloin ihmiset ovat joka tapauksessa vääntämässä koontejaan ja miettimässä mahdollisia ensi vuoden haasteita. Jonkinlaista jaksottamista on kuitenkin harrastettava kun omallekin kohdalle vuoden loppuun osuu usein muutama koonti, joko osallistujana tai järjestäjänä.

Toinen ensi vuoden haasteista on lyhyt muutaman kuukauden kestoinen ja toinen totuttuun tapaan vuoden mittainen. Tapani mukaan pidän osallistumisen vaivattomana. Tarkemmat ohjeet ovat alapuolella kummankin haasteen kohdalla. Ilmoittautuminen alkaa nyt heti ja kestää haasteen loppuun asti.

Haastekuvia saa käyttää haasteeseen liittyvissä postauksissa.

Tietokirjahaaste

Kuva: Pixabay


Tiedätkö miten kettu elää? Kuka voisi olla arabialaisen filosofian suurin nimi? Mitä tehdään matrikkeleilla? Keitä olivatkaan vandaalit ja miten he erosivat nykypäivän vandaaleista? Tai ehkä sittenkin sinua voisi kiinnostaa gootin kieli tai teatteritutkimus.

Tietokirjallisuuden asema on lähellä sydäntäni ja sen puitteissa laitan aluille haasteen, joka kestää koulujen kevätlukukauden ajan. Se alkaa 8.1.2018, jolloin ainakin osa opiskelijoista on palannut joululomaltaan ja päättyy 10.6.2018 koululaisten kirmattua kesänviettoon, ylioppilaslakkien painuttua päähän ja yliopistolaisten promootiojuhlallisuuksien taas hetkeksi hiljennyttyä. Ottaen huomioon, että joillakuilla saattaa olla joko omia tai muiden valmistujaiskekkereitä, palautuspäivämäärä on hyvän tovin kesäkuun puolella.

Huolimatta omasta koulutustaustastasi ja sen teoreettisuudesta, olet lämpimästi tervetullut mukaan suorittamaan haastetta. Haasteessa on kolme eri tasoa, mikä mahdollistaa sen soveltumisen useimpien aikataulujen puitteisiin.

Yleinen kriteeri: elämäntapaoppaat tai ylipäätänsä oppaat ovat kiellettyä haastelukemistoa. Joka tapauksessa varsinkin elämäntapaoppaat niiden muodikkuudesta huolimatta.

Taso 1 (helppo)

Tällä tasolla luetaan ihan mitä tahansa tietokirjoja omien mieltymysten mukaan. Vähimmäisvaatimus on yksi luettu teos.

Taso 2 (keskivaikea)

Tällä tasolla luetaan mitä tahansa tietokirjoja tietyin aihepiirirajoituksin. Teosten tulee sijoittua vähintään kahteen eri kirjaston luokitusjärjestelmän pääluokkaan. Vähimmäisvaatimus kaksi luettua teosta.

Taso 3 (vaikea)

Taso kolme vaatiikin osallistujalta jo hieman enemmän. Vähimmäisvaatimus on kolme luettua teosta seuraavin rajoituksin:

- Vähintään kaksi eri pääluokkaa
- Vähintään yksi ei-populaari tiedekirja
- Vähintään yksi aihepiiri, josta et ennestään tiedä käytännössä mitään

http://ykl.kirjastot.fi/fi-FI/paaluokat/


Anonyymi

Kuva: Pixnio














Olen tovin hämmästellyt anonyymin kirjoittaman Herra Jackin ihmeellisen huoneen tavoittamatonta ja ennennäkemätöntä voittokulkua blogipostausteni armottomassa hierarkiassa. Se on yksitellen kiilannut liki kaikkien postausteni ohi, Teuvo Pakkalan Pikku ihmisten pitäessä silti kitsaasti kiinni omasta asemastaan.

Huolimatta Jackin menestyksen aiheuttamasta ihmetyksestä, tai ehkä osin sen takia, minua on kiinnostanut kovin anonymiteetti kirjallisuudessa. Anonyymiydessä on jotain salaperäistä, kiehtovaa ja ylitsepääsemättömästi luokseen kutsuvaa. Kuitenkin suurin osa kirjailijoista haluaa laittaa oman nimen komeilemaan kirjan kanteen, osa ehkä käyttää nimimerkkiä, mutta anonyymiys on monellakin tapaa äärimmäinen valinta. Samoin kuin nimimerkin kanssa, anonyymin teosta ei voi yhdistää tiettyyn kirjailijaan. Sen sijaan nimimerkin teokset voi yhdistää keskenään, mutta anonyymien ei, sillä heitä on samalla ''nimellä'' niin monta.

Kirjailijuus lienee ollut useimmille kustannussopimuksen tai omakustanteen tehneelle ihmiselle suuri haave ja pitkän tavoitteellisen työn tulosta. Senpä takia onkin kiinnostavaa, mikä saa ihmisen jättämään teoksen nimeämättä ja lisäämään sen anonyymien harmaalta vaikuttavaan massaan.

Pohdinkin sitä, onko olemassa joitain teemoja, jotka järjestään esiintyvät anonyymien teoksissa vai onko kyseessä yhtä laaja ja monipuolinen kirjallisuuskenttä kuin nimellistenkin teoksissa. Haluan myös nostaa tämän kirjallisuudessa hiljaiseksi jääneen ilmiön näkyville.

Jos myös sinä haluat mukaan anonyymiyden ihmeelliseen, tai sitten ehkä vähemmän ihmeelliseen, maailmaan, tässä olisi tarjolla haaste. Haaste alkaa 6.12.17 ja päättyy 5.12.18 eikä se vaadi kuin yhden kirjan lukemisen (vaikka Herra Jackin, hakutoimintoja käyttämällä löytyy useita muitakin).

Lisää haastetta: lue teos, jossa ainakin yksi hahmoista on anonyymi, ja pohdi bloggauksessasi hahmoanonyymiyden tuomaa lisää tarinaan.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Helsingin kirjamessut 2017 ja syksyn kuulumisia

Jälleen kerran kirjamessut tulivat ja menivät. Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa mukana kaikkina messupäivinä ja väsymys oli sen mukainen. Toisaalta messut sisälsivät kiinnostavia tapaamisia, keskusteluja ja kirjalöytöjä, joten puutuneet jalat pystyi hyväksymään.

Messujen avainsana oli tänä vuonna tieto- ja tiedekirjallisuus. Liki kaikki keskustelut, joita seurasin, liittyi jotenkin tähän. Kuuntelin muun muassa keskustelua Foucaultin luennoista, filosofian opetuksesta ja logiikasta ja karjalan kielen asemasta Suomessa. Kiinnostavimmat ohjelmat oli ajoitettu lauantaille, jolloin sain suunnilleen juosta ehtimättä siltikään kaikkiin mahdollisiin yleisöksi.

Tiedeaiheinen keskustelu menossa.
Karjalankielen asemaa Suomessa käsitelleessä keskustelussa Anneli Sarhimaa totesi, että jos osaa karjalaa, sitä pitäisi käyttää. Laajensin ohjeen myös muihin pieniin kieliin, sellaisiin, joita osaan toisia enemmän toisia vasta hyvin alkeellisesti.

Kiinnostavimmaksi ja parhaimmaksi alueeksi messuilla osoittautui käännösmaailma, jossa oli esillä ja myynnissä suomalaisten kirjojen käännöksiä - eivätkä ne rajoittuneet vain suuriin  maailmankieliin vaan joukosta löytyi muun muassa grönlantia, pohjoissaamea, norjaa, tanskaa, islantia ja fääriä. Kaiken lisäksi hinnatkin olivat huokeita.

Tiedeohjelmaa oli tänä vuonna aikaisempaa enemmän ja tästä olen kovin kiitollinen. En ole koskaan aikaisemmin istunut yhtä paljon katsomoissa kuin nyt. Suuren nootin haluaisin kuitenkin messujärjestelyistä antaa. Tiedetori oli sijoitettu yhtenä päivänä aktiivisimman sisääntuloaulan viereen eikä siinä ollut mitään rauhaa keskittyä ohjelmaan. Hbl:in pisteellä olisi ollut mielenkiintoinen keskustelu Istanbulista, mutta vieressä alkoikin heti kova huuto tsemppikirjasta hyvään elämään. Kuten arvata saattaa, ohjelman seuraaminen jäi kesken. Lavojen sijoittelu olisi pitänyt miettiä huomattavasti paremmin. En silti tarkoita, että tietokirjallisuus (tai Istanbulin tapauksessa taisi olla kyse kaunokirjasta) pitäisi sijoittaa suljettujen ovien taakse. Tiedetorin torstain sijainti oli oikein hyvä. Se oli nurkassa, jolloin se oli riittävän rauhallinen, mutta kuitenkin sellaisessa paikassa, että ihmiset saattoivat sattumaltakin päätyä seuraamaan tieto- ja tiedeohjelmaa.

Lavojen suhteen ruotsinkieliset ovat usein rauhallisimpia ja Södergranilla tuli vietettyä paljon aikaa. Varsinkin sunnuntain keskustelu Pohjoismaiden neuvoston lasten ja nuorten kirjallisuuspalkinnosta sai hihkumaan innosta, vaikka lastenkirjallisuus ei sinänsä kiinnostakaan. Eipä messuilla kuitenkaan kovin usein pääse seuraamaan keskustelua, joka käydään sekä ruotsiksi, norjaksi että tanskaksi. Olisin kyllä ollut vielä enemmän mielissäni, jos fääriläinen olisi puhunut fääriä, vaikka en uskokaan, että olisin nopeasti puheesta saanut mitään tolkkua. Aikuisten kirjallisuuden palkintoehdokkaat oli valitettavasti laitettu esiintymään englanniksi ja pettymykseni vuoksi päädyin jättämään nämä ohjelmat välistä. En vieläkään ole ymmärtänyt miksi näin oli tehty ja miksi vähintään rinnalla ei olisi ollut pohjoismaalaisilla kielillä käytyä keskustelua, kun kyse oli kuitenkin pohjoismaista. Yritin hieman seurata Sissal Kampannia, mutta kielimuurin takia en sitten ymmärtänyt. Hänen ehdokasteos Sunnudagsland kiinnostaisi kovasti. Muutkin pohjoismaalaiset kirjailijat esiintyivät vain englanniksi.

Parhaiten mieleen jäi keskustelu Tom of Finlandin kirjeenvaihdosta ja sitä kautta myös elämästä. Yleensä on ollut tosiasia, että muiden keskustellessa siitä kuinka he näkevät messuilla suuresti arvostamiaan henkilöitä, minä joudun toteamaan, että omista vastaavistani suurin osa on kuollut jo vähintään parisataa vuotta sitten. Tällä kertaa katsomossa istui itse Durk Dehner. Siinä tällainen pieni fani-inehmoinen sitten mietti uskaltaisiko pyytää nimeä kirjaan, jossa Dehner on suuressa osassa, mutta ei sitten lopulta ehtinytkään. Suunnilleen hävettää käyttää sanaa ''fani'', kirkuviin ja pyörtyileviin ihmisiin yhdistyvän mielleyhtymän vuoksi, mutta jos sanalla viitataan suureen arvostamiseen, silloin ilmaisu on oikein hyvä.



Syksyn kuulumisia

Olen syksyn aikana kirjoittanut paljon ja lukenut vieläkin enemmän. En tosin sen tyylistä kirjallisuutta, että se päätyisi vapaa-ajan harrastuksena toimivaan blogiin. Välillä monen tunnin lukuputken jälkeen on ollut vaikeaa motivoitua lukemaan vielä vähäsen lisää eikä silmätkään välttämättä ole enää kestäneet muutamaa lisäminuuttia. Sen verran mitä sitten olenkin lukenut, on postauksia tullut kitsaasti. En silti valita, sillä en vaihtaisi tämän hetkistä elämääni mihinkään. Saan tehdä juuri sitä mitä rakastan kaikkein eniten. Sellaista, mistä olen haaveillut ties kuinka monta vuotta ja joka on mahdollisimman suora tie siihen päämäärään, josta olen haaveillut vielä hieman enemmän.

En silti suinkaan ole unohtanut blogia, vaikka postaustahti ei yltäisikään alkuvuoden tasolle. Olen lukenut mielenkiintoisia teoksia ja niistä olisi tarkoitus kirjoittaa blogiin kunhan kerkeän. Tällä hetkellä olen saanut melkein luettua Saden teoksen Filosofia budoaarissa ja siitä riittää vaikka mitä sanottavaa. Runouttakin olisi tarkoitus arvioida.

Tavoitteeni on lukea joka vuosi 40 kirjaa. Tällä hetkellä tavoitteeseen on matkaa yhdeksän kirjan verran. Eiköhän se onnistu, ja jos ei, ei sekään haittaa. Kirjat kyllä odottavat hyllyissä.

Olen myös syksyn mittaan pohtinut ja hämmästellyt kuukauden suosituimpien postausten listaa. En voi ymmärtää miten siellä on jatkuvasti anonyymin Herra Jackin ihmeellinen huone. Se on tylsä kirjoitus, hieman heikko myöskin. Silti se on muutamassa kuukaudessa noussut kilpailemaan kaikkien aikojen suosituimman kirjoitukseni kanssa. Mietin miten sinne päädytään ja miksi se kiinnostaa niin paljon. Muut postaukset ovat satoja pienemmissä lukijamäärissä. Tämä olisi hauska ymmärtää. Silloin kun sen kirjoitin, en olisi millään uskonut, että tässä käy näin.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Kalevi Kalemaa (toim.) - Palava totuus

Suomenkielinen alkuteos (2017)
Sivumäärä:
Kustantamo: Into
Mistä sain? Arvostelukappale

Syksyn uutuuskatalogeja selaillessani kiinnostuin erityisen paljon Kalemaan toimittamasta tietokirjasta Palava totuus. Kustantamon paketti kolahti postilaatikosta syyskuun alkupuolilla ja olen siitä lähtien lueskellut teosta silloin tällöin.
 
Olen päässyt jo tilanteeseen, jossa Kalemaan nimi lupaa minulle soveltuvaa lukukokemusta. Olen lukenut häneltä aiemminkin muutaman laadukkaan tietokirjan, jollaiseksi voin tämänkin lukea. Tosin pelkkä nimi ei saa minua kiinnostumaan kirjasta, tässä oli monia mielenkiintoisia teemoja - aatehistoria, yhteiskunta, puhetaito ja filosofia.
 
Teokseen on koottu erilaisia puolustuspuheita, jotka on järjestetty teemoittain. Pidin tekstien monipuolisuudesta. Monipuolisuus mahdollistaa myös sen, että lukemista riittää pitkäksi aikaa. Vieläkään en ole saanut luettua teosta loppuun asti. Jokaisen puheen alkuun kirjoitettu lyhyt johdatus taustoitti sopivasti lukemista.
 
Vaikka teos onkin hyvin mielenkiintoinen, siinä on myös omat ongelmansa. Ainakin alussa lukemista häiritsi räikeästi kanteen kirjoitettu ''historian merkittävimmät puolustuspuheet''. Tekisi mieli kysyä, millä perusteilla juuri nämä puheet ovat merkittävimpiä, kuka sen on päättänyt. Superlatiivien käyttö on vaarallista. ''Historian merkittäviä puolustuspuheita'' olisi todennäköisesti toiminut paremmin.
 
Kaipaisin tietokirjoihin kuvitusta, silloin kun teoksen on tarkoitus olla yleistajuinen maallikkolukijan opus eikä tiedekirja alan ammattilaisille. Kuvat tekstin välissä pehmentävät lukemista ja tarjoavat kiinnostavaa katseltavaa. Kirjallisuuslistaus lopussa on ehdottomasti positiivinen asia, mutta se olisi saanut olla laajempikin. Olisin myös kaivannut puhekohtaisia suosituksia lisälukemistosta.

Monet puheista eivät ole vieläkään menettänyt ajankohtaisuuttaan, kuten toiset. On hienoa huomata miten jo kauan sitten, erilaisessa maailmantilanteessa, kirjoitettu teksti voi saada vieläkin ajattelemaan.
 
Erityisen vaikuttava on uudempia puheita edustava teksti venäläiseltä Grey Violetilta. Tekisi mieli todeta, että jos ette muuta puhetta koskaan lue, lukekaa tämä. Violet on Venäjältä paennut ihminen, joka kuuluu sukupuolivähemmistöön ja tekee radikaalia poliittista taidetta, ja siksi hakattiin useita kertoja. Hänen puheensa valottaa järkyttävää tilannetta Venäjän ihmisoikeuksissa. Puheesta jäi erityisesti mieleen kohta
''Kirjoitin tuohon aikaan blogia, ja olin tehnyt sinne eräänlaisen tempauksen nimeltä pedofilofobia. Se oli ironinen kommentti valtion pedofilianvastaiseen kampanjaan, joka oli Venäjällä yksi ensimmäisistä isoista vihakampanjoista tarkoituksenaan testata sorron mekanismeja alistamalla niitä kansanosia, joita kukaan ei halua puolustaa.''
 
Palasin tänään jälleen Violetin puheeseen kun istuin kuuntelemassa erästä haastattelua Helsingin kirjamessuilla. En halua nimetä kirjailijaa, koska hän on varmasti hyvä ihminen ja teki vain ohimennen sutkautuksen. Huolimatta kirjailijan tarkoitusperistä, ihmiseen, vaikkakin fiktiiviseen, viittaaminen ihmishirviönä sai aikaiseksi pahaa oloa. Ei kai kukaan voi olla hirviö, teki mitä epämiellyttävää  ja rangaistavaa tahansa.
 
Jos teoksen lukeminen tekee jotain, se saa aikaan voimakkaan halun puolustaa ihmisyyttä.
 

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Karen Vad Bruun - Stjernestøv, Den store chance

Tanskankielinen alkuteos (2016)
Kustantamo: Corto
Sivumäärä: 75
Mistä sain? Ilmainen e-kirja

Netistä löytyy sivusto, joka tarjoaa tanskankielisiä lastenkirjoja ilmaiseksi luettavaksi kesä- ja talvilomilla. Vaikka nämä toki ovat suunnattu ensisijaisesti tanskalaislapsille, niitä pääsee lukemaan mistä päin maailmaa tahansa.

Valikoin luettavakseni Den store chance -teoksen, jonka päähenkilöt Lulu ja Selma rakastavat näyttelemistä. Lulu on erityisen kiinnostunut elokuvista kun taas Selma haluaa mieluummin näytellä teatterin lavalla. Tämä ei kuitenkaan vastustele, kun Lulu löytää ilmoituksen elokuvan koenäytöksistä ja houkuttelee Selman mukaansa osallistumaan.  Kun lopulta vain Selma pääsee jatkoon seuraavaan vaiheeseen, Lulu tulee niin vihaiseksi ja pettyneeksi, että ystävysten välit alkavat rakoilla.

Teoksessa on monia hyviä teemoja. Se käsittelee niin haaveita, teatteri- ja elokuvamaailmaa kuin ystävyyssuhteitakin. Teemoja käsitellään ymmärtäväisesti ja julkisuushaaveita tuomitsematta.  Siitä olinkin erityisen iloinen lukiessani, ettei lapsen haaveita mitätöidä ja julkisuuden ilot saavat näkyä, mutta silti tuodaan rehellisesti esille myös elokuvien tekemiseen liittyvät negatiiviset puolet - jatkuva kilpailu ja odottaminen.

Monitahoisuuden lisäksi teos on helppolukuinen. Se on suunnattu 8-11 -vuotiaille, joten jonkinlaista lukutaitoa ymmärtäminen vaatii. Kielenopiskelijan näkökulmasta lauserakenteet ovat yksinkertaisia ja sanasto kehittävää.

Kyseessä oli ensimmäinen tanskankielellä kokonaisuudessaan lukemani romaani. Tätä ennen olen lukenut vain lyhyitä artikkeleita tai muita tekstinpätkiä. Ilmavat sivut ja miellyttävä tekstinasettelu auttoivat jaksamaan kokonaisen romaanin loppuun asti. Olen huomannut, että kaunokirjallisia teoksia on vaikeampi lukea vieraskielisinä kuin tieteellistä tai muuten asiapitoista tekstiä.

Tällä hetkellä teos ei ole enää saatavilla netistä eikä Suomen kirjastolaitoskaan tätä tarjoa. Den store chance on sarjan aloitus osa ja minua jäi harmittamaan, että en voi lukea viimeisiä osia. Aloitus oli riittävän kiinnostava herättämään mielenkiinnon jatkoakin kohtaan, mutta ihan niin paljoa en kuitenkaan innostunut, että maksaisin kaukolainaamisesta.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Tietokirjaviikon koonti


Tietokirjaviikko on nyt ohi. Hurjan suuri kiitos kaikille, jotka lähditte siihen mukaan, vaikka epäilin kannattaako haastetta julkaistakaan.

Tässä lista kirjoitetuista postauksista. Jos huomaatte siinä virheitä, ilmoitelkaa kommenteissa.

Elämäkerrat, muistelmat ja tietokirjat henkilöistä


Historia


Artikkelikokoelmia ja oppaita


Lapsille


Muuta


Tällä kertaa kiinnosti selvästikin henkilöhistoria, mitä oli myös ilo saada haasteeseen mukaan. Olen vasta hieman lueskellut arvosteluitanne ja olisi tarkoitus tämän viikon aikana käydä kommentoimassa.

Pikatarkastelulla huomasin muutamia seikkoja. Monet osallistujat vaikuttivat lukevan aika paljonkin tietokirjoja jo ennestään, osa myös mietti, että tietoa tulee luettua vain harvoin ja vähän, onhan se hitaampaa kuin kaunokirjallisuuden lukeminen. Järjestään ihmiset tuntuivat pitävän lukemaansa kirjaa hienona ja tasokkaana. Huomasipa Hanna Hannan kirjokansi -blogissa sen mitä niin monesti todetaan: ne keiden pitäisi jokin kirja lukea, tuskin sitä lukevat.

Pienenä mainostuksena, olen jo tovi sitten päättänyt julkaista omaksi ilokseni ensi vuodelle jonkinlaisen tietokirjallisuuteen liittyvän haasteen. Haaste hakee vielä muotoaan, mutta siihen saa sitten toki osallistua.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

''Vittu noi rakkauden sokasemat lampaat'' – rakkausrunoutta ja -lyriikoita Runokuun hengessä

Jokin aika sitten ajelin autolla kohti purjerantaa kuunnellen tapani mukaan radiota. Kuuntelemani kanavat ovat vaihdellen Ylen Vega tai X3M. Olin juuri parkkeerannut auton ja menossa rikaamaan venettäni, kun jäin kuuntelemaan soivan laulun sanoja. Oli pakko selvittää mikä laulu oli kyseessä. Jokin kappaleessa herätti mielenkiintoni.

Kyseessä oli Miss Lin versio Magnus Ugglan 1:a gångenista. Onhan Linkin versio hyvä, mutta Ugglan alkuperäinen kappale on yksinkertaisesti ihana, ja se onkin soinut useamman kerran viime päivien aikana kappalelistallani.

Varför skynda på
när den tiden snart är här ändå
--
Så mens ditt hjärta slår an
passa på om du kan
fånga varje ögonblick
--
behöver inte ha så brått


Kaivoin Runokuun innoittamana hyllyistäni kaikki runokokoelmat ja olenkin selaillut niitä etsien rakkausrunoja. Mieleeni muistui yläasteikäinen Lukumato, joka luki suurella innolla Leinon ja varsinkin Runebergin imeliä ja paatoksellisia tekstejä. Jotenkin, ei ehkä yllättäen, ne eivät enää onnistuneet herättämään yhtä suuria ihastuksen tunteita. Ennemmin jonkinlaista myötähäpeää ja hämmennystä - todellako olen tykännyt tällaisesta! Kun joukkoon lisää vielä ties mitä muita paatoksellisuudessaan korkealentoisia rakkaudenjulistuksia, mieleen piirtyy toivottoman romantikon kuva. Älkää peljätkö, en ole kuitenkaan sellainen ollut. Paljastettakoon, että olin silloin jo ihan yhtä synkkä ja vakava kulttuurin kuluttaja kuin nykyäänkin, ainakin melkein.


En joudu myöntämään, että olisin rakkauslirkutusten suuri ystävä. Joskus on kuitenkin ihan hyvä jättää oma suurin mukavuusalue ja möyriä rakkauskirjallisuuden parissa. Sitä kai lähdin hakemaan ilmoittautuessani bloggaamaan Runokuun teemasta. Runokuu onnistui nimittäin palauttamaan tietynlaisen innostuksen aihepiiriin.

Ei ehkä kuitenkaan. Rakkaus aiheena on runoudenkin piirissä niin loppuun kulutettu aihe, että tuntuu, ettei siitä saa enää yhtään mitään kiinnostavaa irti, jos kulkee vain niitä perinteisiä latuja. Olen ylipäätänsä miettinyt, miksi rakkautta käsitellään niin ihanana asiana, pään täydellisesti sekoittavana, toivottavana, ikuisena, ihmisen suurimpana ja kauneimpana tunteena ja tärkeimpänä ihmissuhteena. Miksi ensirakkaus on muka jotain niin suurta, alkuhuuma ihastuttavaa? Ja se minulle kaikkein hämmentävin kysymys, jonka voi ihan hyvin vielä toistaakin: miksi ihmeessä romanttinen rakkaus toiseen ihmiseen on tunteista ylistetyin, tunteiden hierarkiassa ylin? Kuunnelkaa nyt vaikka näitä Runebergin säkeitä: Se, hon kommer, se, den blyga flickan / kommer redan; inom några stunder / sitter jag på hennes rosenläppar, / och hon bär mig troget hela dagen --.

Ystävieni toimesta olen saanut kyseenalaisen kunnian olla maailman epäromanttisin ihminen. Noin suuri oletus on varmasti vähän liikaa, mutta jonkinlainen totuuden itu lausahduksessa on. Sikäli mikäli romanttisuudella tarkoitetaan sitä, mitä viime päivieni rakkausrunotutustumiseni ovat antaneet ymmärtää.

Ei, ei, minulla ei ole mitään romanttista rakkautta vastaan. Rakastakaa ja antakaa rakastaa. Minua puhuttelee ennemmin vaikeammat teemat rakkaus(?)lyriikoissa.

Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut
Ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut
--
Kidutettu eläin häkissään
--
Olisitko hyvä mulle, jos mä oisin mukavampi?
--
Mutta minä rakastan kaikkea hänessä
Olisin halunnut nukkua hänen viereensä unohdukseen
Hän oli kaunis

Aina ei rakkauden kohde kohtele hyvin. PMMP:n Joku raja -tekstissä käsitellään onnistuneesti vaikeaa aihetta suhdeväkivallasta. Sitä, kuinka väkivaltaa kohtaava menee itseensä, omiin oletettuihin vikoihinsa, mutta kaikesta huolimatta vain rakastaa. Odotan sitä aikaa, kun teksteissä voitaisiin puhua myös henkisestä väkivallasta, joka on aivan yhtä väärin kuin fyysinenkin pahoinpitely. Valitettavasti henkinen väkivalta nähdään usein edelleenkin jotenkin alempiarvoisena tai pahimmassa tapauksessa ei väkivaltana lainkaan.

Intternetissä poika tapas naisen
se oli kaunis ja erilainen.
Ne kävi elokuvan jälkeen aina syömäs
usein illat veny erittäin myöhää.
Poika saatto naisen rappukäytävää
käytöstavat oli jotain niin näyttävää.
Suhde toimi, kaikki oli selvää
--
ystävät sano koht on kynttilät haudalla.
--
vittu noi rakkauden sokasemat lampaat.

--
Mies hakkaa naista, minkä kerkee
--
Mies sanoo: sä oot tarpeeton
--
Nainen itkee suu täynnä haavoja
mies nauraa katsoessa raatoa.
Höylää niskasta raastimella paloja

Kuristajan Vuosisadan rakkaustarina on kaukana imelästä rakkauslurituksesta. Kiehtovan siitä tekee ainakin löyhä perustuminen tosiin tapahtumiin ja yllättävä loppuratkaisu. Kappaleen teksti kertoo tarinan naisesta, joka joutuu suunnitelmallisen, silmittömän väkivallan uhriksi kumppaninsa toimesta, tai siis henkilön, joka esittää rakastavaa kumppania. Se kertoo raadollista tarinaansa siitä, kuinka pintapuolisesti hyvältä, kohteliaalta ja rakastavalta näyttävä ihminen voikin oikeastaan olla murhaaja ja mieleltään vinksahtanut. Minkäänlainen pohdinta siitä, kuinka väkivallan tekijä olisi yhteiskunnan huono-osainen ei auta, sillä kappaleessa viitataan Edmund Kemperiin, yhdysvaltalaiseen sarjamurhaajaan, jonka teot ovat karuja jo pienestä lapsesta.

Vuosisadan rakkaustarinan kohdalla liikutaan jo harmaalla alueella siinä, voidaanko tekstin tilannetta sanoa edes rakkaudeksi. Olen selvittänyt kappaleen taustoja siinä mainittujen ihmisten kautta jonkin verran. Herää kysymyksiä siitä, rakastiko Kemper uhrejaan, jotka paloitteli, raiskasi ja osin taisi syödäkin, tai voimmeko puhua rakkaudesta, jos se polkee muiden ihmisten oikeuksia. Salattujen elämien viittaukseen en osaa edes ottaa enempää kantaa. Ehkä suurin ongelma onkin määritelmä siitä, milloin ei kyse ole enää edes yksipuolisesta rakkaudesta vaan ainoastaan inhottavasta toiminnasta. Kemper on ollut vankilassa jo monen monta vuotta, ja tuskin koskaan vapautumassa sieltä.

Varsinkin nyt kun olen oikein etsimällä etsinyt rakkausrunoutta, minulle on käynyt niin, etten juuri yhdestäkään löydä rakkautta. Minulla on häpeällisen huono tuntemus Tanskasta, joka on jäänyt Ruotsin ja myös Norjan alle. Olen viime aikoina korjannut tätä haalimalla tietolähteitä Tanskan historiasta ja nykypäivästä, maantiedosta, musiikista, tieteen saavutuksista jne. Löysin  vastikään ilmaiseksi kirjaston vaihtohyllystä Vibeke Arndalin teoksen Ambrosius Stubista, 1700-luvulla eläneestä tanskalaisesta runoilijasta. Siirryin suorilta käsin osaan ''Kærligheds pagt'', mutta runot eivät tuntuneet kertovan rakkaudesta.

Nærværende Anton og Anna hans brud
har ærligt i Køping holdt brylluppet ud,
der sad tre hundrede sjæle i rad
og fik overflødig af vin og af mad
jo mere de tæred, jo mere de fik,
og det er Jens Clausens sædvanlige skik;
derover beklaged sig mangen en gæst,
han slog ej for tiden sin mave på læst
jeg selv var i klemme, tilsidst blev jeg fri,
der lommen stod munden i retterne bi
ja  bruden må tilstå, at førend hun slap,
blev livet forsynet, og trøjen for knap.
For resten har Anton og Anna så vel
forholdt sig, at ingen med føje og skel
kan nægte, hvad skudsmål der gives enhver,
som haver sin næste på bolsteret kær,
et barsel og kirkegang står kun til rest,
sligt meldes den hæderlig Tranderuppræst.

Toinen aika hauska runo löytyi myös:

Fødes, grædes, svøbes, ammes,
vugges, tumles, bæres, gå,
tugtes og i tvang annammes,
lege, vokse, tanker få,
elske, bejle, giftes, mages,
lykke væltes ned og op,
ældes, svækkes dø, begraves:
Det er alt vort levnets lob.

En ole edelleenkään varma, mitä on rakkaus runoudessa. Ehkä pitäisi jatkaa vastauksen etsimistä, jos innostuisin vaikka enemmänkin. Rajanveto on vain kovin vaikeaa, herää paljon kysymyksiä. Toisaalta, kenelläkään ei liene oikeutta määritellä sitä, mitä on rakkausrunous noin yleisesti.

Tror du att vi kommer leva lyckliga i alla våra dagar. –Petra Marklund, Händerna mot Himlen

Jag kan inte ens gå, utan din luft i mina lungor. –Kent, Utan Dina Andetag

torstai 24. elokuuta 2017

Pikalanseerattu pieni tietokirjallisuushaaste

Haastetta ei ole tehty yhteistyössä minkään tahon kanssa.

Ensi viikolla, siis 28.8. - 3.9., vietetään tietokirjaviikkoa, josta löydät enemmän tietoa Tietokirja.fi -sivulta. Kuten jo monta kertaa olen kirjoittanut, tietokirjallisuuden näkyvyys heikkenee. Nyt meillä bloggaajilla on oiva tilaisuus tehdä asialle pienimuotoisesti jotain.

Lähde siis haasteeseen mukaan ja bloggaa tietokirjallisuudesta kyseisen viikon aikana ainakin kerran. Bloggauksesi voi olla ihan mitä vaan tietokirjaesittelystä aina mielipidekirjoitukseen - tai vaikka kaikkia näitä. Runokuunkin kanssa on yhteistyötapahtuma viikon aikana, joten rakkausrunojen maailmassa pyörineet voivat teemaan sopivasti siirtyä lukemaan tietokirjoja rakkaudesta.

Aikaisemmin aluille panemastani kiertävästä tietokirjahaasteesta saa halutessaan mukavasti vinkkejä hienoista tietokirjoista.

Haasteeseen pääsee mukaan kirjoittamalla postauksen ja liittämällä linkin kommenttikenttään blogissani. Etukäteisilmoittautumisiakin otetaan vastaan. Kynnys on joka tapauksessa tarkoitus pitää matalalla ja osallistuminen helppona, joten sitä ei kuitenkaan vaadita.

Kuvaa saa käyttää haasteeseen liittyvissä postauksissa.

tiistai 1. elokuuta 2017

Christine Nöstlinger - Frans og babyen

Babygeschichten vom Franz (1998)
Painos: 2006
Sivumäärä: 86
Mistä sain? Kirjaston vaihtohyllystä
 
Leseløve-sarja on suunnattu noin seitsemän vuotiaille lapsille, jotka aloittelevat itse kirjojen lukemista. Sarjan kirjoille on ominaista lyhyet lauseet ja suuri kirjaimen koko. Erilaiset kuvakieliset ilmaisutkin on jätetty pois ja muutenkin lukeminen tehty mahdollisimman yksinkertaiseksi.

Frans og babyen käsittelee vauvan tuloa perheeseen. Fransin ystävän Gabin perhe on lähiaikoina saamassa vauvan ja Gabi on aivan täpinöissään asiasta. Hän puhuu vain vauvasta, haluaa Fransin leikkivän vauvaa ja suunnittelee jo lapsen nimeä ja kärryjen väriä. Muita ärsyttää Gabin ylimenevä innostus lapsesta, ja Frans pelkää, että Gabi ei enää halua leikkiä hänen kanssa vauvan synnyttyä. Gabinkin innostus lopahtaa siinä vaiheessa kun vanhemmat ovat lähteneet synnytyssairaalaan. Hän alkaa pelätä, että vanhemmat eivät enää välitä hänestä.

Kirjan keskeiset teemat ovat uuden perheen jäsenen syntymä, sen aiheuttama kateellisuus ja sisarussuhteet. Fransin ja hänen sisaruksena Josefin avulla käsitelleen sisarussuhteita, jotka eivät aina välttämättä tunnu mukavilta, mutta sisältävät usein kuitenkin välittämistä.

Teoksen kaunis ja selkeä, Erhard Dietlin, kuvitus tukee lukemista hyvin. Yksinkertaisella viivalla piirretyt kuvat ovat värikkäitä ja niissä on ainakin minun mielestäni sopivasti katsottavaa lukemisen lomassa. Kohderyhmän mielipidettä kuvituksesta en pysty hankkimaan.

Kohderyhmään kuulumattomuuteni teki kirjan lukemisesta hieman mitäänsanomatonta, mutta välipalakirjana tämäkin toimi ihan hyvin. Jonkin verran ärsytti stereotyyppinen suhtautuminen vauvan tuloon ja hahmojen luonteisiin. Gabi esitetään ylihoivaavana kun taas Fransia ei hoivaaminen kiinnosta. Josefkin kiusaa pikkusisarustaan. Nimenomaan äiti näkyi kuvissa petaamassa sänkyjä ja silittämässä pyykkejä isien loistaen poissaolollaan kotitöistä.

Oletettavasti kohderyhmän henkilö on kirjoittanut etusivulle mielipiteensä tarinasta. Jätän omistajan nimen toki kuvan ulkopuolelle.

Löysin teoksen kirjaston vaihtohyllystä eikä minulla ole tarvetta säilöä sitä omissa hyllyissäni. Kun vastaan tulee sopiva tapa laittaa kirja eteenpäin, teen sen.

***
Teosta ei ole tietääkseni suomennettu.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Gabrielle Wittkop - Nekrofilen (klassikkohaaste ja IYK)

Le Nécrophile (1972)
Painos: 2013
Kustantamo: Vertigo förlag
Sivumäärä: 132
Mistä sain? Kirjastosta lainattu

Man talar om sex i alla dess former, utom en. Nekrofilin tolereras varken av makthavarna eller den upproriska ungdomen. Den nekrofila kärleken är den enda som är ren, eftersom till och med amor intellectualis, denna stora vita ros, förväntar sig att få något tillbaka. Inget gensvar till den förälskade nekrofilen, gåvan som han förvandlar sig själv till väcker ingen hänförelse.

*****
Det spelar ingen roll. Det räcker inte med att vara blygsam som jag, man måste också vara försiktig. Jag har ofta intryck av att man observerar mig, att man lurar på mig. Framför allt tjänstefolket, städerskorna, portvakterskorna, småhandlarna i kvarteret. Och polisen förstås. I synnerhet polisen.

Joskus alkuvuodesta aivan sattumalta törmäsin kirja-aiheisia nettisivuja selaillessani Wittkopin romaaniin Nekrofilen. En edes aivan tarkalleen muista kuinka se kävi, mutta tiesin heti, että kirjalla on paikkansa IYK-listallani. En tiennyt oikeastaan yhtään mitä odottaa, ja se oli jännittävää. Kun huomasin pitäväni tarinasta, mieleeni hiipi ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa häpeä. Mielessäni hakkasi, ettei tällaista kirjallisuutta saisi lukea. Mietin monesti mitä muut ajattelevat. Tällaisen teoksen arvosteluun täytyisi kirjoittaa sanat vastenmielinen, moraaliton, inhottava ja luotaantyöntävä. Mitään näistä en voi kirjoittaa, ja koska tunsin hetken häpeää, oli se vain sitä suurempi syy istuttaa takapuoli penkkiin ja lukea.

Aivan ensiksi, teos on nimensä mukaisesti tarina nekrofiilistä. Päähenkilö on pariisilainen ruumiiden rakastaja, jonka elämä pyörii päivätyönsä - antiikin - ja kuoleman ympärillä. Hän oli vasta pieni lapsi, kun ensimmäistä kertaa koskaan näki ruumiin. Kallistuessaan äitinsä ruumiin äärelle, ei hän voinut kokea surua lainkaan. Sen jälkeen päähenkilö hankkiikiin ruumiita hautausmailta jatkuvasti peläten kiinnijäämistä. Hän valmistelee ruumiit hellästi sopiviksi itse aktiin, mutta todellisuudessa seksi ei edes ole erityisen merkittävässä osassa tarinaa.

Vielä syvemmin Nekrofilen on romaani rakkaudesta. Ikuisesta puhtaasta rakkaudesta, joka ei vaadi itselleen takaisin yhtään mitään. On tosiasia, että nekrofiilimme rakkaat tulevat ja menevät vauhdikkaaseen tahtiin, mutta Wittkop onnistuu hämmentävällä tavalla kertomaan, kuinka jokainen heistä  jätti jälkensä ihan kuten kuollut tärkeä ihminen jättää eloon jääneeseen. Rakkaudesta kirja kertoo sinänsäkin, että nekrofiili ei ole itsekäs oman nautinnon tavoittelija, jota eivät pidättele minkäänlaiset moraalinormit. Hän jättää esimerkiksi lapsen rauhaan, jottei kukaan yhdistäisi häntä Gillet de Raisiin, 1400-luvulla eläneeseen ranskalaiseen sarjamurhaajaan, joka masturboi lapsiruumiidensa edessä.

Vaikka nekrofiili rakastaakin kaikkia ruumiita, jotka hän on kantanut mukanaan, taustalla vaanii koko ajan jäytävä pelko.  Milloinkaan ei voi olla varma siitä, näkeekö joku hautausmaalla kulkijan, tulevatko poliisit vastaan tai pääseekö turvallisesti kotiin asti. Nekrofiiliset teot ovat kuitenkin laittomia ja niiden tekijää voi odottaa vankilatuomio.

Romaanin läpäisevänä teemana on myös kuolema. Yksinkertaisimmillaan sen huomaa ruumiiden läsnäolosta ja niiden rupistumisesta, mutta Wittkop on onnistunut löytämään myös muita tapoja ilmentää kuolemaa ja päättymistä - joka kuitenkin on samalla aina jonkin uuden alku ja jonkin toisen asian jatko. Teos pakottaa lukijansa pohtimaan omaa suhtautumistaan kuolemaan. Sureminen ei ole ainoa tapa käsitellä asiaa. Nekrofiilille hautajaiset edustavat ruumishäitä, jonne hän menee kunnioittamaan kuollutta. Hän on kiinnostunut myös monella muulla tapaa kuolemasta.

Wittkopilla on aivan käsittämätön taito käsitellä provosoivaa aihettaan. Hän ei tuomitse päähenkilöään, eikä toisaalta sympatiseeraakaan. Vaikka aihe onkin niin vaiettu, ei kirjailija osoittele omaa rohkeuttaan, eikä kirjan sivuilta huou erikoisen aiheen osoittelu. Teos voisi periaatteessa olla kuin mikä tahansa taidokkaasti kirjoitettu rakkausromaani. Sen kieli on myös erityisen hienoa, soljuvaa ja kaunista, mikä korostaa entisestään nekrofiilin arvostusta ruumiitaan kohtaan.

Sopii miettiä, miksi teosta ei ole  juuri käännetty alkukielestä. Ruotsalainen käännös on ymmärtääkseni ensimmäinen. Aihe varmasti vaikuttaa, sillä teosta voi olla vaikea markkinoida riittävän laajalle lukijakunnalle. Ruotsissa on myös juuri tällaiseen marginaalisempaan kirjallisuuteen keskittynyt kustantamo. Se ei silti vielä selitä sitä, miksi kyseessä on juuri Ruotsi. Miksi Ruotsissa on poliittinen nuorisojärjestö, joka avoimesti kannattaa nekrofiilisen toiminnan laillistamista. Miksi juuri Ruotsissa voidaan edes keskustella aiheesta. Siihen minulla ei ole vastausta. Klassikko tämä teos kuitenkin jo on.

Tarinassa ei ole oikein samaistumispintaa, mutta se ei estä sitä, etteikö se herättäisi tunteita ja koskettaisi. Viimeisen sivun luettua minulle jäi ontto tunne. En ole edelleenkään täysin varma, mitä olen lukenut enkä ole vieläkään osannut päättää asennoitumistani kertomukseen. Silti haluaisin vielä viettää pitkään teoksen sivuilla, kuunnella mitä Wittkopilla on sanottavanaan. Aivan varma on, että teos ei jätä ketään kylmäksi. Huomaamattaan sen lukemisesta myös nauttii.

****
Teosta ei ole ainakaan vielä suomennettu. Frankin mukaan ruotsinnosta tarjotaan pääkaupunkiseudulla ja Fredrika-kirjastoilla. Näistä sen voi lainata tai pyytää tarvittaessa kaukolainaa. Kaukolainalla voi saada myös ulkomailta muutamalla muulla kielellä.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Jalkapalloa rakastavia, antifasisteja vihaavia turturduvoreita


Jag älskar dimman som släpar våt
öfver kajer och torg i natten
och lyktornas ögon, röda af gråt,
och lukten från gatan och hvisslans låt
från en spöklikt skymtande båt
ute på Mälarns vatten.

Jag älskar novemberdagens grå
förtviflan och grändens fasa,
fabrikernas hjärtan som bulta och slå
och droskan som rullar och löfven som gå
i dans kring en bänk i en vrå
med en ensam människotrasa.

- Bo Bergman (1869 - 1967), Stadsbarn

Naakka Sigtunassa.

Runo on osa hiljalleen etenevää Svensk Poesi -kokoelmaa, jonka 1072:lle sivulle on kerätty ruotsinkielistä runoutta aina riimukirjoituksista digitaaliseen runouteen, piirtäen kuvaa ruotsalaisuudesta monien satojen vuosien ajalta. Hahmottaen rakkausrunoutta ja luontokokemuksia niin kaikkien tuntemista hengentuotteista jo unohduksiin painuneisiin säkeistöihin.

Miksi valitsin alkuun juuri Stadsbarnin, on se, että se on yksi suosikkirunoistani, eikä vain pelkästään Svensk Poesin sivuilta. Pidän sen tunnelmasta ja sanojen tunnusta suussa. Ja vaikka nyt ei olekaan marraskuu eikä harmaa sää, runo tavoittaa jollakin tavoin jotain viime päivistäni.

Viime viikolla pakkasin pakaasini ja suuntasin ensin Helsinkiin ja sieltä laivalle. Sitä hetkeä olin odottanut kovin paljon ja kun aamulla istuin kannella katselemassa Tukholman rantoja, syvä onni valtasi minut. Kävelin satamasta Klara norra kyrkogatan (tämä kruisailleiden homomiesten katu) kautta keskusrautatieasemalle, jonka Bögringen oli koristettu kauniisti kukilla. Niin katu kuin rinkikin ovat ainakin Suomessa tulleet tunnetuiksi Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian sivuilta. Klara norrasta ei taida enää olla jäljelle mitään historiaan viittavaa, mutta Bögringen toimii edelleenkin ihmisten kohtaamispaikkana.

Määränpääni oli kuitenkin Uppsala. Alkuun ruotsin puhuminen oli hieman nihkeää, mutta hyvin pian puhe alkoi luistaa. Täytyy kyllä sanoa, että olen ihmeellinen magneetti vetämään ihmisiä puoleeni. Tiedä häntä olenko niin helposti lähestyttävän oloinen (kuulemma olen), kun ihan minne tahansa menenkin, joku on nykimässä hihasta ja tulossa jutustelemaan. Nyt Ruotsissa pääsin tämän myötä keskustelemaan niin elintarvikkeiden sisällöistä, Ruotsin maantiedosta, vallankumouksista kuin opiskelemaan junassa aivan uuden korttipelinkin. Niin mites tämä pohjoisessa asuvien ihmisten sisäänpäin kääntyneisyys menikään? Toiset ovat keskustellessaan hyvin pintatasolla pysyviä, toiset kertovat elämästään hyvinkin tarkkoja yksityiskohtia. Kaikki kohtaamiset ovat kyllä olleet aina avartavan ihania.

Elaka Måns, Bill och Bull.
Uppsala on hyvin monin tavoin kiinnostava kaupunki. Siellä yhdistyy hämmentävällä tavalla historia ja nykyaika, erilaiset poliittiset näkemykset ja elämäntavat. Tuntui, että kaikki saivat näkyä ja sulassa sovussa silti elettiin. Jos Tukholma on kuorrutettu anarkokommunistien tarroilla, Uppsalassa oli yllättävän paljon anarkokapitalistien mainontaa. Bongasin elämäni ensimmäisen syndikalistien ilmoituksen (!) ja eihän Uppsala olisi mitään ilman ikuista oikeistolaisten ja antifasistien tarranahistelua (siis sitä, että toisen tarrat peitetään omilla tarroilla).


Erilaisten uskonnollisten yhdyskuntien rakennuksia oli paljon, ja alkuun vaikutti, ettei kaupungissa olisi mitään muuta kuin pyhiä paikkoja ja yksi seksikauppa, jonka ikkuna ei jättänyt kaupan alasta mitään epäilyn varaan. Oli siellä, toki.

Jos tarroja ja pyhiä rakennuksia olikin paljon, sitä enemmän oli erilaisia ihmisiä. Katselin, kun muslimit menivät moskeijaan rukoilemaan, seurasin eläkeläisten petankkikerhon iltapelejä, katolisten juhlintaa, aistin Fyrisån jokirannan tunnelmaa hienoine ravintoloineen ja kaljanjuonteineen, kuuntelin syödessäni kahden keski-ikäisen ihmisen keskustelua anarkismista, kommunismista, veganismista ja vallankumouksista ja näin pariskunnan, joka oli pukeutunut Tom of Finlandin tyyppisiin nahkapukuihin, ja pukuun liitetyistä tunnuksista päätellen he kuuluivat johonkin moottoripyöräseuraan ja puheista kuuli, että he olivat menossa jonkinlaiseen tapaamiseen. Tulipa vastaan myös kaverukset, jotka puhuivat jonkun laajasta, jämptisti järjestetystä kirjakokoelmasta ja alle kouluikäinen lapsi, joka halusi välttämättä keskustella vanhempiensa kanssa >kærlighed'stä> (rakkaudesta).

Yhtenä päivänä poikkesin pidemmän aikaa Tukholmassa, jossa valmisteltiin jo kovaa kyytiä pride-viikkoa. Tukholman hulina tuntui kovalta Uppsalan rauhallisuuden rinnalla. Toisena päivänä pistäydyin parin tunnin ajan Sigtunassa, jonka rauhallinen maalaisidylli, riimukivet ja linnut onnistuivat ihastuttamaan. Kirjallisuuden ystäville siellä on häivähdys myös Beskowin kolmesta tädistä.

Pieni osa ihanasta possulähteestä.
Päivisin kävelin paljon, yleensä noin kahdeksan tuntia. Kävelyretket suuntautuivat niin Uppsalan keskustaan, omakotitaloalueille kuin vanhaan Uppsalaan, jota voi hyvällä syyllä pitää ruotsalaisen kansallismielisyyden keskuksena. Ensin sinne menoa istuin kirjastolla tutustumassa Upplandin maakuntakokoelmaan, jonka avulla hankin tietoa vanhan Uppsalan vaiheista. Kaupungissa oli myös todella tasokas antikvariaatti Röda rummet. Sen valikoima oli laaja, hintataso alhainen, myyjät ystävällisiä ja mitä ei heti hyllystä löytynyt, se saapui seuraavaksi päiväksi paikalle, tai sitten olisi myös tarvittaessa etsitty pidemmän kaavan kautta. Paikka  oli todellinen asiakaspalvelun ihme, jossa valikoima oli kattavampi kuin suuressa kirjakauppaketjussa. Iltaisin olikin sitten mukava käydä kaupassa ostamassa iltapalaa ja siirtyä rauhalliseen possusuihkulähteellä varustettuun puistoon, johon ihastuin siinä määrin, että iltapalasta puistossa tuli jokailtainen tapa. Iltapalan jälkeen menin vielä muiden sekaan jokirantaan ja edistin klassikkohaasteen teostani.

Kuten aina, joskus on kuitenkin pakko palata. Muutaman päivän jälkeen Uppsala tuntui jo hyvin kotoisalta, siltä, että olisin asunut  siellä koko ikäni. Oli haikeaa jättää taakseen kaikki ne ihmiset ja kadut, joita siellä oli. Jos vain olisi ollut jääkaappi, vesihana ja muutenkin arkielämään kuuluvia asioita, olisin sinne myös jäänyt. Nyt on taas hyvä olo, jonka avulla jaksan odotella seuraavaa mahdollisuutta päästä Ruotsiin. Joskus olisi ihanaa viettää muutamaa päivää pidempi aika, katsoa mitä kävisi omalle puhumistaidolle. Nyt pari päivää teki jo paljon ja sain aikaiseksi pitkän listan asioista, joita seuraavaksi voisin opiskella. Mitä tapahtuisikaan kuukaudessa, vuodessa, kahdessakymmenessä vuodessa... 

Laivalla kohti Suomea istuskelin yöllä hiljaisella kannella, lokkien liihotellessa maisemassa, lämpimän vienon merituulen puhaltaessa. Kädessäni minulla oli Wittkopin klassikkoromaani.

Ps. Otsikossa ei ole mitään järkeä. Jalkapalloa rakastavat antifasistien vihaajat viittaavat erääseen poliittiseen tarraan ja turturduvor-sanan opin Wittkopin romaanista. Otsikko taitanee avautua vain minulle.

LinkWithin