Muutamia mietteitä muutamista vuoden aikaisista väitteistä (Työnimi: Rrwrgddferhhjuytrfd)

Tällä hetkellä jokainen havainto maailmasta tuntuu menevän niin syvälle, etten tiedä miten päin olisin. En tiedä pitäisikö minun asettua käsinseisontaan, ihan vain jaloilleni vai kävellä jonnekin. Jokainen pienikin sana tuntuu vavahduttavan maailmaani niin paljon, että on vaikea tarttua mihinkään, saatikka saattaa loppuun asti.

Kuuntelen musiikkia. Håkan Hellströmin Det kommer aldrig va över för mig tuntuu jossakin syvällä. Kuuntelen sitä jälleen monta kertaa peräkkäin. Yritän etsiä jotakin, joka sanoisi minulle vähemmän, jotain sellaista, jonka pystyisin ottamaan vastaan.

En löydä. Kirjapinoni huojuvat omissa korkeuksissaan. Saatan lukea vain luvun tai runoista pari säettä ja sitten jo kohtaan heti tunteen, että olen tullut vastaanottamisen kykyni rajoille. Miten onkaan ihmiset voineet sanoa jotakin näin hienoa. Ja siltikin - miksi kukaan ei voi osata sanoa riittävästi, miksi aina jää sanominen vajaaksi.

Laskin tämän vuoden lukumääräni. Niin monta kirjaa, että jollain tavalla tuntuu väärältä. Tuntuu siltä, että en ole antanut riittävästi aikaa kullekin kirjalle, jos todella olen näin monta ehtinyt lukea. Pysäytän tahtiani ja jälleen olen tilanteessa, jossa luen yhtä kirjaa viikkotolkulla, ja mietin, pitäisikö olla tavallisempi ja lukea vauhdikkaasti. Ei tällaista palailua, hidastelua ja samojen sivujen ja sanojen uudelleen lukua. Lähteä mukaan maailman hektisyyteen, hypätä sinne virran mukaan ajelehtimaan. Mutta kun en osaa enkä pysty. Ehkä minusta ei ole siihen.

Ajattelen liikaa. Näin minusta on sanottu. Teen yksinkertaisestakin asiasta loputtoman monimutkaisen, minulle saatetaan joiltain tahoilta valittaa. Mutta kun en usko yksinkertaisuuteen, en usko siihen, että olisi löydettävissä helppoja vastauksia. Minun pitäisi kai olla kateellinen heille, keille tämä maailma näyttäytyy yksinkertaisena. Niin yksinkertaisena, ettei tarvitse olla jatkuvasti ajattelemassa ja etsimässä. Heille, jotka voivat vain todeta: ''Näin se asia menee''. Jotka eivät saa yhdestä aivan perusasiasta pyöräytettyä sekunneissa monimutkaista ilmiötä.

Etsinköhän sitten väärästä paikasta. Onko kirjat, taide, elokuvat, ylipäätänsä ihmiset oikea paikka etsiä. Toisinaan tuntuu, että olen väärässä paikassa etsintöineni, siltikin uppoan taiteeseen ja ihmisten kanssa keskusteluun. Nautin, kun joku tuntematon tulee nykäisemään hihasta ja keskustelemaan mistä tahansa aina kiinalaisesta hieronnasta vallankumousajatteluun.

Jos etsin oikeasta paikasta, etsin ehkä vääristä teoksista. Ehkä kiinnostukseni ja mieltymykseni ovat virheitä tämän maailman asukkaalle (ottaen huomioon, ettei ole helppoa määritellä, mikä on tämä maailma). Vavahdan joka kerta nähdessäni pätkänkin Pasolinin Salòsta, elokuvasta, josta ei saisi pitää ja jota ei saisi katsoa. Ei, en ole traumatisoitunut. Olen ennemminkin haltioitunut Pasolinin sanojen, kuvien ja pienten yksityiskohtien edessä. On aivan ihmeellistä, kuinka näyttelijät tekevät mitättömän pienillä eleillä hahmojensa kasvoille tuskan ja kärsimyksen, niiden muuttumisen pelon sekaiseen huojennukseen. Eikä vain kasvoille, vaan ihan koko olemukseen.

Ehkä mieltymykseni ovat virheitä, koska en ahdistu ja traumatisoidu nähdessäni elokuvassa tai lukiessani kidutuksesta ja väkivallasta. Ne puhuvat minulle eniten ja löydän niistä jotain hyvin lohdullista. Löydän keinon käsitellä maailman pahuutta ja ihmisyyden outouksia, sillä ihmiset ovat outoja ja maailma hämmentävän paha.

Mutta enkö nyt kuitenkin vain voisi olla ihan normaali ja tavallinen. Löytää ne vastaukset sieltä mistä kunnollisen ihmisen pitäisi. Palaan taas niihin sanoihin, jotka sanoivat, että ajattelen liikaa, ja vastaan niihin ajattelemalla vielä entistä enemmän. Ähäskutti, älkää viekö minulta ajatuksiani.

Mutta on totta, että olen ulkopuolinen (erillinen). En ehkä millään selkeästi mitattavalla tavalla, sillä on muutamia paikkoja, tiloja ja hetkiä, joiden aikana tunnen kuuluvani johonkin. Ihmisiä, joiden kanssa olen minä, niin kokonaisena kuin ikinä pystyn. Ihmisiä ja paikkoja, joille ei tarvitse esittää, ei vetää roolia eikä ylipäätänsä olla mitään muuta kuin minä. Minä en ole aina se, jolle saa olla minä, mutta suurimman osan ajasta olen juuri se, jolle olen todellisin olemassaolevista(?). Mutta hämmentävästi maailmassa on ihmisiä, heidän olemuksiaan ja sanojaan, joiden seurassa minäni muovautuu jonkinlaiseksi, erilaiseksi. Tai ei ehkä erilaiseksi kuin minä yksinäni, mutta eri puolia esille tuovaksi. Se on hienoa.

Maailmassa on tällä hetkellä muutama paikka, tila, hetki ja ihminen, joiden seurassa en ole se erityisen  erillinen (ulkopuolinen). Yleensä olen jossakin yhteiskunnan rajalla, usein haluan paeta entistä kauemmaksi ja minun ja yhteiskunnan, toisten ihmisten, heidän ajatustensa ja tapojensa välissä on lasiseinä, joka on huurteinen. Yritän pyyhkiä huurretta pois, hakata lasia ja epäonnistuessani kadota kauemmaksi omiin ajatuksiini. Omat ajatukseni ovat tuttuja. Mutta nämä tietyt paikat, tilat, hetket ja ihmiset toivottavat minut tervetulleeksi. Heidän kanssaan ei ole olemassa lasiseinää, joka on likainen, ei rajaa, josta tarvitsisi paeta kauemmaksi. Ihmisiä, joiden kanssa nauran, tarvittaessa itken ja turhaudun. Joiden kanssa ajatukset kulkevat hämmentävästi samantyylisiä polkuja, vaikka ehkä päädymmekin erilaisiin vastauksiin (sitten keskustellaan lisää (ja ajatellaan)). Paikkoja ja ihmisiä, joiden näkemisestä tulee käsittämättömän onnelliseksi. Hetkiä, joita arvostaa myös jälkikäteen. Tiloja ja ihmisiä, joiden luokse on aina yhtä ihanaa palata loman / tietyn ajan jälkeen. Ja vaikka toisia tapaan useammin, toisia vain ehkä kuukauden tai puolen vuoden tai vuoden välein, tuntuu, ettei pienintäkään taukoa ole ollut. Todella sellaisiakin voi nähtävästi olla.

Ja kun istuin illalla julkisessa liikenteessä ja näin kun toinen ihminen, minulle tuntematon, katsoi minua ja hymyili ystävällisesti. Toinen ihminen asettui istumaan viereiselle paikalle ja tervehdimme ystävällisesti. Kun joku tulee luokseni ja aloittaa keskustelun siitä kiinalaisesta hieronnasta. Kun löydän kirjan, joka voi vavahduttaa niin paljon, että en tiedä miten päin olisin. Kun tapaan kiinnostavan ihmisen ja rohkenen lopulta mennä juttelemaan ja juttelemmekin sen jälkeenkin. Kun löydän asian joka on ajattelemisen arvoinen, vaikka ei välttämättä tuokaan lopullista vastausta. Silloin voin kirjoittaa ajatuksenvirtapostauksen. Naurahtaa maailmalle, joka sanoo, että ajattelen liikaa, teen vääriä asioita ja olen virheellinen. Olen sitä tai en, ajattelen silti. Ja kun se joku tulee sanomaan, että ajattelen liikaa ja pitäisi joskus olla ajattelematta, ajattelen entistä enemmän, jos se vain on mahdollista.