Lukuviikon lopulla rakkaudesta kirjoihin

Kirjat lienevät yksi niistä harvoista asioista, jotka ovat pysyneet mukana koko elämäni ajan. Alle kouluikäisenä kuvakirjat olivat kovassa käytössä ja myös hieman vaikeammat teokset, joista en ymmärtänyt yhtään mitään. Kirja oikein tai väärin päin - mitä väliä, kunhan kirja on kädessä. Hieman ennen koulun alkua opin lukemaan ja se oli sitten menoa. Narnian maailma tuli tutuksi yhtä lailla kuin Astrid Lindgrenin Saariston lapset. Kurkkasin Kalevalan alkulehdille ja vietin aikaa kreikkalaisen mytologian parissa.

Olin se pienen, nyt jo lopettaneen, lähikirjaston vakioasiakas. Kirjasto oli kotimatkan varrella ja monesti juoksin sinne heti koulupäivän päätyttyä lainaten vaikuttavan kasan ties mitä kirjoja. Tarkoitukseni oli lukea kaikki kirjaston lastenkirjat läpi, ja aika hyvin siinä onnistuin. Kirjaston työntekijät tulivat niin tutuiksi kuin he saattoivat  tulla ja lopulta minut tunnistettiin jo pelkästä äänestänikin. Kun jokin kovasti odottamani sarjan jatko-osa lopulta ilmestyi lainattavaksi, se varattiin minulle (pidettiin pöydän alla) ilman erillistä pyyntöäni. Sain lukea ne kirjat ennen kuin kukaan muu. Pienen kirjaston ja pienen lukijan etuja. Kirjastolaiset löysivät minulle aina mitä mielenkiintoisinta luettavaa ja tarvittaessa kaivoivat loputtomalle tiedonhalulleni tarvitsemani tiedon, vaikka siinä olisi kulunut pahimmillaan viikko. Pääsin seuraamaan kirjojen päällystämistä ja lopulta yläasteikäisenä sain päivän ajan tutustua kirjaston työhön ja tehdä itsekin jotain. Kyseinen kirjasto ja sen työntekijät ovat merkittävässä osassa lukuintoni kasvattajina.

Rakkaus kirjoihin ja lukemiseen on säilynyt. Elämän vaikeina vuosina olen etsiytynyt kirjojen maailmaan ja pakoillut todellisuutta, iloisina hetkinä kirjat ovat lisänneet iloisuutta. Kirjojen myötä olen kurkistanut sellaisiin elämäntapoihin ja maailmoihin, joihin en mitenkään ehtisi tai pystyisi elämäni aikana matkustaa. Olen voinut matkata hevosen selässä keskiaikaisissa taisteluissa miekkojen kalistessa ja kurkistaa suljettuun uskonnolliseen yhteisöön. Elämäni ja ajatteluni on rikastunut kirja kerrallaan. Kuten myös blogini sivupalkissa totean, luen kirjoja ymmärtääkseni maailmaa. Parhaat kirjat antavat vastauksia, mutta myös lisäävät kysymysten määrää. Odotan innolla minkälaisiin seikkailuihin vielä pääsen kirjojen avulla.

Kirjojen lukemisen myötä olen saanut myös paljon muuta. Kirjablogi, kirjakeskustelut ja lukemista rakastavien yhteisö. Enempi vähempi aktiivinen kirjatapahtumissa käynti ja toki kehittynyt luku- ja kirjoitustaito, sanavaraston laajentuminen ja kielitaidon lisääntyminen. Kirjojen lukeminen ei tunne muun muassa valtioiden rajoja. Olen päässyt tapaamaan monia sellaisia ihmisiä, joita tuskin muuten olisin koskaan tavannut.

Toiset teokset muodostuvat erityisen tärkeiksi, toiset unohtuvat. Jotkin aiheuttavat vain väsyneitä huokauksia. Valitsin lukuviikon kunniaksi hyllyistäni neljä kirjaa, joiden katsominen ja koskeminen tuntuu jotenkin erityisen merkittävältä.

Ensimmäinen lukemani Shakespeare oli Julius Caesar. Se iski kovaa kaikkinensa ja taisin hehkuttaa näytelmää niin paljon, että vanhempani lahjoivat minua jouluna Kirsti Simonsuuren suomentamilla Shakespearen soneteilla. Yleensä en muista mikä lahja on tullut milloinkin, mutta muistan kuin eilisen sen hetken, kun avasin paketin ja sieltä paljastui sonetit. Se joulu meni sitten sonettien parissa ja sitä seuraava vuosi samoin. Lopulta kulutin teoksen rikki, kannet irtosivat ja hapertuivat, sivuja meni ryttyyn. Parhaan kykyni mukaan korjasin sen taas lukukelpoiseksi. Aina silloin tällöin otan kirjan käsiini ja luen sonetin sieltä ja toisen täältä. Jokainen sana ja säe merkitsee todella paljon. Edelleen näiden sonettien myötä suuni loksahtaa auki ja hengitys tihenee silkasta kunnioituksesta. Koko ajan soneteista löytyy uusia merkityksiä, eri elämäntilanteissa ja lisääntyvien kokemusten myötä ne tavoittavat uusia puolia. Sonettiensa säkeissä Shakespeare on tavoittanut jotain merkittävää elämän ymmärtämisessä. Kirjan kansien ja sivujen tuntu käsissä, sen tuoksu - minulle tämä kirja on kokonaisvaltainen elämys. Siihen kiteytyy niin moni hetki elämässäni, niin suru, ahdistus kuin ilo. Se on jakanut kanssani koko elämäni.

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia ja varsinkin sen aloitusosa Rakkaus iski kovaa. Sen myötä löysin kokonaisuudessaan Gardellin tuotannon ja olen tutustunut ihaniin henkilöhahmoihin ja ravisuttaviin ihmiskohtaloihin. Rakkaus valotti toisiaan lämpimästi rakastavien miesten elämää, jotka löysivät onnen ja toivon sieltäkin, missä valo ei aina pilkistänyt. Se näytti yhteisön voiman syrjittyjen ihmisten elämässä ja oman identiteetin jakavien ihmisten merkityksen. Koko trilogia kuvasi sairauden leviämisen ja syrjinnän koko ajan kuitenkin johtavana ajatuksena elämänilo. Niinäkin hetkinä kun rakkaimmat kuolevat ympäriltä ja kituvat sairaalassa, pakataan kuin roskat jätesäkkiin, jostain löytyy pieni pilkistys valosta ja toivosta. Näiden ihmisten rakkaus kestää kuolemankin yli, jostain löytyy aina syy elää. Elämälle tulee aivan uusi ja erilainen merkitys silloin kun kolistelee ensin kuoleman portteja. Se löytää uudet rajat ja arvon. Samalla trilogia osoittaa, että kestävin ja aidoin rakkaus ei aseta ehtoja toiselle ihmiselle - ja rakkaus voi olla niin romanttista kuin ystävysten välistä, mutta myös tuntemattomien ihmisten välillä vallitsevaa yhteisöllisyyttä, joka kumpuaa samoista kokemuksista ja yhtäläisistä tavoitteista.

Gertrude Steinin Idan luin selvitettyäni mikä on kirjablogien epäsuosituin teos. Idan kanssa pääsin todelliseen painiin kertojan kanssa, se riepotteli ties mihin suuntaan ja ilkkui ymmärtämättömyydelleni. Ei päästänyt helpolla eikä lähelle ollut mitään keinoa päästä. Käsitykseni siitä, mitä kirjassa oikein kerrotaan, muuttuu jatkuvasti. En tiedä sitä vieläkään. Tällä hetkellä teos edustaa minulle kertomusta mieleltään murtuneen ihmisen ajatusmaailmasta. Samalla teos näyttäytyy tarinana, joka osoittaa, että ulkopuolelta tarkastellen toista ihmistä ei voi ymmärtää. Idaa tarkastellaan ulkopuolelta eikä hän itse saa mahdollisuutta sanoa mitään. Kuinka muut ihmiset huomaavat toisen, tekevät määreet hänen elämälleen, mutta hän ei lopulta tunne sitä, kuka juuri hän itse on - tai ainakaan saa sanoa sitä. Ida on helppo tuomita, mutta tunteakseen hänet oikeasti, tarvitsisi kuulla myös Idan ääni. Antaa hänelle mahdollisuus saada sanoa.

Markiisi de Saden Justinen luin todella nopeasti. Se veti mukaansa Justinen onnettomaan elämään, jossa kidutetaan ja pahuus voittaa hyveellisyyden. Justine antaa vastauksia raastaviin kysymyksiin ihmisyydestä  ja elämästä, mutta lisää samalla kysymysten määrää loputtomalta tuntuvalla tavalla. Vielä yli vuosi lukemisen jälkeen tuntuu vatsassa asti. Tuntuu niin kovaa, että tekisi mieli seistä päällään, jos sellaista osaisi, kädet tärisevät ja ajatukset puuroutuvat, kun niitä yrittää ilmaista. Kerta toisensa jälkeen palaan tarinan sivuille ja etsin muiden ajatuksia ja tulkintoja tarinasta. Justine edustaa sitä kirjallisuutta, jonka kohdalla kyky sanoa loppuu. Sen merkityksestä haluaisi sanoa, mutta ei pysty. Joskus aikanaan Kirjojen kamarin Katja totesi blogini kommenttikentässä, että joskus sen sanominen, että ei pysty sanomaan mitään, on kaikkein tärkeintä ja kertoo eniten. ''-- tuon inhottavan miehen yököttävän kunnianosoituksen.'' Voi Justine ja Sade minkä teitte. Muita Saden kirjoja en ole lukenut vielä kokonaisuudessaan, mutta ne menevät Shakespearen kanssa samaan kategoriaan. Yksittäinen virkekin tuntuu jotenkin niin hienolta, että voin vain nauttia lukemalla edes sen yhden sivun.